Livingstone oli puhunut paljon ja surullisesti omaisistaan ja rukoillut paljon, luvannut vaihtaa tavaransa norsunluuhun ja antaa tämän miehilleen ja lähteä kotia. Nyt hän sanoi: »Rakentakaa minulle maja, että saan kuolla.» Miehet rakensivat majan ja laskivat sairaan vuoteelle. Hän kärsi ankaria tuskia ja voihki yöt päivät. Hän ei voinut syödä ensinkään ja hänen näkönsä heikontui siihen määrään, että hän tuskin huomasi, kun kynttilä sytytettiin. Kolmantena päivänä hän sanoi: »Minua viluttaa kovin, pankaa majan päälle enemmän heiniä». Hänen seuralaisensa eivät puhuneet mitään, eivätkä lähestyneet häntä. Maan päällikkö hänelle lähetti jauhoja ja papuja ja osoitti retkikunnalle monella tavalla ystävyyttä.
Huhtikuun viimeisenä päivänä Susi vielä k:lo 11 aikaan yöllä kävi isäntänsä luona, joka silloin kysyi häneltä, pitkäkö matka vielä mahtoi olla Luapulalle. Susi arveli kolme päivämatkaa. Vielä myöhemmin hän kävi sairaalle hänen pyytämäänsä rohtoa antamassa. Varhain aamulla eräs retkikunnan nuorimmista, joka oli varalla sairaan käskyjä kuulemassa, herätti Susin ja sanoi: »Tule herran luo, minä niin pelkään; en tiedä, elääkö hän enää.» Kun Susi, Tshuma ja pari muuta miestä sitten menivät majaan, niin paloi siellä kynttilä ja Livingstone oli vuoteensa edessä polvillaan, kädet ristissä pieluksella, pää niitä kohti vaipuneena. Kun he kädellään koettivat hänen poskeaan, oli se kylmä.
Viimeinen matka.
Vainaja ei ollut antanut minkäänlaisia määräyksiä siitä, mitä hänelle oli kuoleman jälkeen tehtävä, mutta Susi ja Tshuma päättelivät, ettei häntä voitu jättää sinne tuntemattomaan pakanamaahan, vaan auringonpaisteessa kuivasivat ruumiin viedäkseen sen merenmaalle. Sydän kaivettiin puun juurelle ja eräs kolmas palvelija, Jakob nimeltään, joka osasi kirjoittaa, piirsi suureen mjulapuuhun kuulun löytöretkeilijän nimen ja kuolinpäivän. Lähelle tehtiin tangoista jonkinlainen portti muistomerkiksi, ja tämä tervattiin, jotta se kauemmin kestäisi. Seudun päällikkö lupasi pitää paikan ruohosta puhtaana, jotteivät vuotuiset kulovalkeat muistomerkkiä polttaisi.
Vainajan tavaroista laadittiin luettelo ja kaikki kirjoitukset, kirjat ja koneet vietiin Sansibariin, samalla kuin ruumiskin. Palvelijat matkasivat nyt takaisin Tanganjikan eteläpäähän samaa tietä, kuin olivat tulleetkin, ja sieltä uutta tietä Unjanjemben Taboraan, jonne he saapuivat lokakuussa, leväten siellä jonkun aikaa. Helmikuun 18:ntena 1874 he saapuivat Sansibariin, yhdeksän kuukautta matkalla oltuaan. Sansibarista ruumis vietiin Englantiin, jossa se haudattiin Westminster Abbeyhin. Se tunnettiin David Livingstonen maallisiksi jäännöksiksi leijonan puremasta, jonka hän oli saanut nuorena lähetyssaarnaajana Mabotsassa.
Susin, Tshuman ja Jakobin uskollinen ja rohkea teko, he kun olivat suorittaneet niin vaikean ja vaivalloisen retken osoittaakseen rakkaalle isännälleen viimeisen palveluksen, herätti Euroopassa mitä suurinta myötätuntoa ja vaikutti epäilemättä edullisesti koko neekerirodun tulevaisuuteen. Jakob pääsi Englannin kuningattaren puheille ja rupesi sitten erään Sansibarin kauppiaan palvelukseen. Tshumasta tuli karavaanipäällikkö ja hän matkusti sitten sekä Keith Johnstonin että Joseph Thomsonin keralla uusilla löytöretkillä. Susi oli Stanleyn seuralainen hänen suurella Kongo-retkellään. Mutta näyttää siltä, etteivät uudet herrat enää voineet pitää näissä neekereissä vireillä niitä hyviä ominaisuuksia, jotka Livingstonen seura oli heissä herättänyt.
Livingstonella oli eläessään arvostelijansa ja — kadehtijansa — mutta kuta enemmän hänen työnsä suuruus alkoi selvitä, sitä yksimielisemmäksi kävi maailman tunnustus. Ja hänen traagillinen kuolemansa, juuri kun hän luuli saavuttaneensa toiveittensa päämäärän, oli omiaan saamaan viimeisetkin nurkujat vaikenemaan. Yksimielisesti hänet nykyään tunnustetaan suurimmaksi kaikista Afrikan matkustajista.
Sir H.H. Johnston, Livingstonen elämäkerran kirjoittaja, etevä Afrikan tutkija itsekin, arvostelee seuraavasti hänen ansioitaan löytöretkeilijänä: Livingstone ennen muita teki koko Etelä-Afrikan tunnetuksi Betshuaanimaan kuivien ylänköjen ja Kalaharin erämaan poikki aina Sambesin laaksoon saakka.
Hän löysi Ngami järven. Vuosina 1852—1856 hän tutki Sambesin pää suunnan Tshoben suusta pohjoista kohti aina Liban lähteitten läheisyyteen ja siitä länttä kohti ensimmäisenä varmasti määräsi Kassain ja Kuangon lähteet. Livingstonea voitanee pitää Kassain, Kongon vetevimmän syrjäjoen löytäjänä. Pombeirot näyttävät kiertäneen Kassain lähteet eteläpuolitse. Ladislaus Magyar, unkarilainen kauppias ja löytöretkeilijä, joka matkusteli Angolassa vv. 1849—1864, biheläisen neekerinaisen kanssa naimisiin mentyään, tunkeutui v:n 1851 vaiheilla Kuangon yläjuoksulle ja Sambesin syvänteen luoteisille rajoille ja saattoi ehkä nähdä Kassain latvat v. 1855, muutamia kuukausia ennenkuin Livingstone, mutta vasta Livingstonen kirjan ilmestyttyä hänkin kertoi maailmalle matkastaan. Kun hän oli vailla tieteellistä sivistystä, ei hän sitä paitsi voinut liittää kertomukseensa minkäänlaisia tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.
On tosiaan merkillisempää, lausuu Johnston, se mitä Livingstonen edeltäjät sivuuttivat, kuin se mitä he löysivät. Portugalilainen t:ri Lacerda saapui pienelle Mofue järvelle, joka on kolmisenkymmentä kilometriä Moefosta etelään, lyhyen matkaa Luapulasta itään, mutta ei hän, sen enempää kuin kukaan muukaan hänen retkikuntansa jäsenistä, viitsinyt käydä päivämatkaa pohjoisempana Moeron rannalla eikä Luapulankaan äyräillä. Bisa maassa he kuulivat »Shuia» järvestä, jonka piti olla vähän matkaa lännempänä, ja tiesivät Tshambesin siihen laskevan. Mutta vasta Livingstone kävi tällä järvellä ja nimitti sen erään saaren mukaan Bangveoloksi. Njassa järvestä portugalilaiset kuulivat kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa ja yhdeksännentoista alussa. Gaspar de Bocarro oli jo v. 1616 kulkenut aivan sen ohitse jotenkin läheltä, Kilwaan ja Mombasaan matkustaessaan, mutta hän ei näytä sitä nähneen, vaikka kulki ylä-Shiren poikki. V. 1846 sen todella näki portugalilainen Candido de Costa Cardoso, mikäli tiedämme. Portugalilaisten matkoista kuitenkin hyvin vähän tiedettiin.