Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

Niagara.

Lopulla vuotta 1678 lähetettiin La Motte rakentamaan uutta linnaa Niagara-joelle, ja tällä retkellä oli Hennepin-niminen jesuiitta mukana. Hennepin oli ensimmäinen, joka julkaisi Niagarasta kuvauksen. Hän liioitteli putouksen korkeutta 600 jalaksi, vaikkei se ole kuin 158 jalkaa Canadan ja 167 jalkaa Yhdysvaltain puolelta. Muutoin hänen kuvauksensa on sattuva, vaikkapa koski onkin siitä pitäen jonkun verran muotoaan muuttanut, se kun kynnystään alati syöden siirtyy taapäin. Retkikunta kulki aivan Niagaran ohitse ja rakensi varastonsa sen yläpuolelle virran varteen. La Salle itse Tontyn keralla lähti kuukautta myöhemmin matkaan. Frontenacin linnassa jo oli saatu valmiiksi melkoinen purjelaiva, jolla kuljettiin Ontariota, ja sillä he jatkoivat matkaa Niagaralle. Mutta äkkimyrskyssä, jotka näillä järvillä ovat niin vaarallisia, laiva kärsi haaksirikon ja kaikki varustukset joutuivat aaltojen omiksi. La Salle ja Tonty olivat tyynen vuoksi lähteneet edeltäpäin kanootilla ja saivat vasta perästäpäin tiedon tästä onnettomuudesta. Se oli ensimmäinen niistä monista vastoinkäymisistä, jotka La Sallen yrityksiä vainosivat.

Hän ryhtyi viipymättä rakentamaan uutta laivaa Niagaran könkään yläpuolella. Senekat, joita kauppiaat olivat La Sallea vastaan yllyttäneet, yrittivät sytyttää laivan telakalla tuleen, mutta se ei onnistunut, ja toukokuussa »Griffon» työnnettiin vesille, ollen ensimmäinen Niagaran päällisiä suuria vesiä kyntänyt purjealus. Talven kuluessa oli Frontenaciin tuotettu uusia varastoja ja rakennettu sielläkin uusi alus hukkuneen sijaan, ja keväällä kaikki toimitettiin Niagaran kannakselle. Elokuussa »Griffon» purjehti Erien länsipäähän ja nousi St. Clairin järveen sekä siitä, tarkkain luotausten mukaan edeten, onnellisesti Huroniin. Mutta ranskalaiset purjehtijat näyttävät halveksineen näitten sisäjärvien tuulia, niinkuin muutkin merimiehet, ja seurauksena oli haaksirikko toisensa jälkeen, sillä toden teolla ne ovat rajummat ja vaarallisemmat kuin merellä. Huronilla iski raju myrsky »Griffoniin», mutta se kuitenkin sillä kertaa pelastui ja saapui onnellisesti Michilimackinac-salmeen, jossa se kävi Pyhän Ignatiuksen satamaan ankkuriin. Intiaaneja kanootteineen keräytyi kosolti sitä ihmettelemään, ja ensi kerran kuultiin täällä nyt tykkien jymähtelevän. Green Baysta etsittiin sitten turkikset, joita edellä kulkenut joukkokunta oli ostanut, jonka jälkeen La Salle lähetti sekä ne että kaikki omat ostamansa »Griffonilla» takaisin Niagaralle ja siitä edelleen Frontenaciin velkojiensa tyydyttämiseksi. Muutamista rauskoista perästäpäin nähtiin, että laiva kaikkineen oli kärsinyt haaksirikon, josta ei ainoakaan ihminen pelastunut. La Salle itse neljäntoista miehen kanssa jatkoi matkaa Michiganin eteläosaan, mutta hänenkin täytyi olla viisi päivää säänpidossa saman myrskyn vuoksi. Hän kulki Michiganin länsirantaa Chicagon kohdalle ja vielä sen ohikin pienelle St. Joosef-joelle, joka laskee järven kaakkois-kulmaan. Sitä hän nousi sisämaahan ja taivalsi toiseen pieneen jokeen, joka laski Chicago-jokeen, ja sitten edelleen Mississippiin. Illinois-intiaanit aluksi olivat La Sallea kohtaan ystävälliset, kunnes kauppiaitten asiamiehet heihin istuttivat epäluuloja, jotka sitten edelleenkin katkeroittivat kaikkia La Sallen töitä. Hän sai kuitenkin luvan linnan rakentamiseen ja sen nimeksi hän pani »Crévecoeur,» s.o. »harmin paikka», koska hän nyt alkoi käsittää, että »Griffonin» oli täytynyt kärsiä haaksirikko. Hän lähetti Hennepinin erään toisen ranskalaisen kanssa laskemaan jokea Mississippiin ja palasi itse Montrealiin hankkimaan uusia tarpeita. Tonty jäi vasta rakennettuun linnaan. Maaliskuun alussa La Salle neljän ranskalaisen ja yhden mohikaani-intiaanin keralla lähti retkelleen, joka kelirikon vuoksi oli suunnattoman vaikea. Lisäksi matka kävi maan kautta, jossa kierteli irokuoilaisia sotilasparvia. Kun kanooteista ei ollut apua, niin ne jätettiin, ja joukko kulki Michiganin eteläpäästä suoraan maan poikki Huronin ja Erien väliselle kannakselle. Detroitin virran poikki kuljettiin lautalla ja Erien rannalla rakennettiin kanootti ja sillä kuljettiin Niagaralle, jossa saatiin varma tieto »Griffonin» haaksirikosta, ja päälle päätteeksi sekin murhesanoma, että eräs toinen laiva, joka oli Ranskasta tuonut suuren määrän tavaroita La Sallea varten, Laurentin joen suussa oli kärsinyt haaksirikon. La Salle jatkoi viipymättä matkaa Frontenaciin ja sieltä edelleen Montrealiin.

Heti rahoja ja tavaroita saatuaan hän palasi ylämaahan. Kun hän saapui Michiganin eteläpäähän rakentamaansa pieneen linnaan, oli se autiona. Kun hän sitten kulki taivalluksen poikki ja alkoi laskea myötävirtaa, niin näkyi joka puolella jälkiä irokuoitten kamalista veritöistä. Sota ja vaino oli sillävälin hävittänyt koko maan. Illinoisien suuri kaupunki oli poltettu, koko heimo kadonnut ja silvottuja ruumiita oli kaikkialla. Crévecoeurin linna oli autiona, Tontysta ja hänen miehistään ei näkynyt merkkiäkään. La Salle etsi ruumiitten joukosta, mutta ei ainoatakaan ranskalaista hän löytänyt. Pääkallot olivat intiaanien, kuten karkeasta mustasta tukasta oli helppo päättää. Neljän miehen kanssa La Salle kulki jokea alaspäin, ja tapausten kulku alkoi sitten käydä ilmeiseksi. Illinoisit olivat joukolla peräytyneet joen toista rantaa, irokuoit seuranneet takaa ajaen. La Salle etsi kummankin puolen leiripaikat, tutki jokaisen paalussa kidutetun ja poltetun jäännökset, mutta ei löytänyt ranskalaisista mitään jälkiä. Näin hän kulki alas aina Mississipille saakka löytämättä Tontya ja palasi sieltä takaisin. Paluumatkalla hän kulki Chicagon taivalluksen kautta ja siellä hän ilokseen näki varmoja heikkoja merkkejä siitä, että Tonty miehineen oli siitä kulkenut ja siis oli elossa. Mutta La Sallen yritys oli auttamattomasti mennyt myttyyn, se oli alettava alusta. Michiganin eteläpäässä koetettuaan koota kaikkia sinne eksyneitä heimojäännöksiä, abenaqueja, mohikaaneja, shawneita, miameja ja Mississipiltä palaavia illinoiseja liittoon irokuoita vastaan La Salle keväällä jälleen lähti palaamaan siirtokuntiin hankkimaan uusia varoja. Matkalla hän Michilimackinacin salmessa vihdoin tapasi Tontyn ja yhdessä he jatkoivat matkaa Montrealiin. Tonty oli joutunut La Sallen lähdettyä mitä vaikeimpaan pulaan, hänen oma väkensä kun kapinoi ja karkasi intiaanien luo. Irokuoitten maahan hyökätessä Tonty hylkäsi linnan ja samosi Michiganin länsirantaa pohjoista kohti, samaan aikaan kun La Salle itärantaa kulkien toi apua. Hennepin taas oli seuralaisensa keralla laskenut Mississipille ja noussut tätä jokea melkoisen matkan, kunnes siouxit olivat ottaneet hänet vangiksi. Hänen matkainsa laajuutta ei kuitenkaan tarkoin tiedetä, sillä hänen matkakertomuksensa on epäluotettava. Mississipin yläjuoksulla hän tapasi Du Luth-nimisen ranskalaisen seikkailijan, joka oli kaksi vuotta tutkinut Superior-järven seutuja ja Mississipin latvaosia sekä niinikään käynyt siouxien kylissä. Hänen kerallaan Hennepin palasi Michiganin Green Bayhin ja Michilimackinaciin, sekä sieltä edelleen matkusti Montrealiin, olematta sen koommin osallisena La Sallen yrityksissä.

La Salle laskee Mississipin.

Frontenacin ja rikkaitten sukulaistensa avulla La Salle vielä kerran selviytyi pulasta ja sai tarvitsemansa varustukset hankituiksi. Syksyn tullessa hän taas oli matkalla ylämaahan, taivaltaen nyt, samoin kuin edelliselläkin kerralla, Ontariosta Simcoe-järven kautta Georgian lahteen ja jatkaen siitä vesitietä Michiganin eteläosaan. Alussa vuotta 1682 hän vihdoin saattoi lähteä sille matkalle, joka perusti hänen löytäjämaineensa. Illinoisin rannalla oli rakennettu vene, ja tällä ynnä kanooteilla La Salle miehineen kulki Mississippiin ja lähti sitä mereen laskemaan. Samoin kuin Jolliet ja Marquette tämäkin retkikunta kiinnitti huomionsa Missouriin ja sen sekavaan veteen, tuli sitten Ohion suulle ja maaliskuun 13 p. kuuli vettä peittävän sumun läpi arkansas-heimon sotarummun läheltä syrjäjokea, jolla vieläkin on heimon nimi. Mutta rauhanpiippu solmi nytkin samoin kuin Marquetten näyttämänä sulan sovinnon, ja retkikunta otettiin Taensain suuressa kylässä mitä parhaiten vastaan. Viivyttyään kylässä kaksi viikkoa La Salle lähtiessään juhlallisesti otti maan Ranskan kuninkaan omaksi, intiaanien uteliaina katsellessa tätä menoa, josta he eivät mitään ymmärtäneet. Maaliskuun 17 päivä kanootit jälleen työnnettiin vesille ja retkikunta lähti laskemaan jokimatkoja, joita ei ennen kukaan valkoinen ollut kulkenut. Muutaman päivän kuluttua saavuttiin järven tapaiselle suvannolle, jonka rannoilla oli paljon kyliä. Niitä laskettiin ainakin seitsemänkymmentäneljä ja talot olivat paljoa paremmin rakennetut ja mukavammat kuin pohjoisten heimojen vaatimattomat wigwamit. Tätä suurta ja väkirikasta seutua hallitsi kuningas, jonka valta oli suurempi kuin pohjoisten päällikköjen. Kansa oli suoraa ja ystävällistä, viljeli maata ja piti monenlaisia hedelmäpuita. Monta päivää ranskalaiset viipyivät näitten intiaanien vieraina, vaikk'ei heidän kieltään ymmärrettykään, vaan täytyi keskustella merkkien avulla.

Mutta alempaa tavattiin heimo, joka oli sotainen. Joessa oli sillä kohdalla suuri pitkulainen saari, ja sen ja mannermaan välistä pudasta laskiessaan ranskalaiset äkkiä kuulivat rannoilta julmat sotahuudot ja rumpujen pärinän, sotilaita ilmestyi, ja kaikkiin rauhan vakuutuksiin saatiin nuolituisku vastaukseksi. Ei edes pyhä rauhanpiippu mitään vaikuttanut. La Sallella ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa toiselle rannalle ja sitten nopean virtauksen ja melain voimalla pyrkiä pois niin sukkelaan kuin suinkin. Metsäläiset juoksivat pitkin rantaa perässä ampuen nuoliaan, mutta onneksi ne eivät osuneet. La Salle kielsi miehiään ampumasta, siitä kun ei kuitenkaan olisi ollut mitään hyötyä. Muita hyökkäyksiä ei sitten sattunut. Muutaman päivän kuluttua retkikunta laski sen paikan sivu, jossa nyt on New Orleansin mahtava kauppakaupunki. Kun sitten saavuttiin siihen kohtaan, josta deltamaa alkaa, niin La Salle jakoi kanoottinsa kolmeen osastoon, joista kukin laski mereen yhtä suuhaaraa. Joki alkoi pian käydä suolaiseksi, ja muutaman päivän kuluttua venhot uivat Mexicon lahden ulapalle.

Louisiana.

Veneet sitten yhtyivät ja nousivat läntistä suuhaaraa, kunnes tapasivat kiinteätä maata. Siihen La Salle pystytti mahtavan patsaan, johon koverrettiin Ranskan vaakuna, ja patsaan viereen ristin, ja näitten juurelle hän kaivoi maahan lyijylaatan, joka kertoi matkasta ja maananastuksesta; se oli päivätty 9 p. huhtikuuta 1682. Hän siinä ilmoitti valtaavansa Ranskalle koko Mississipin ja sen syrjäjokien syvänteet ja nimitti koko tämän suunnattoman alueen Louisianaksi kuningas Ludvig XIV:n muistoksi.

Suuri voitto oli näin saatu, mutta nyt oli edessä mitä vaivalloisin paluumatka vastavirtaa, koska ei ollut laivoja, joilla olisi voitu purjehtia meritietä takaisin Canadaan. Paluumatkalla täytyi jonkun verran taistellakin samaa heimoa vastaan, joka oli menomatkalla kimppuun käynyt. La Salle lisäksi sairastui, mutta vaikka hitaastikin matkaa tehden retkikunta kuitenkin ennen syyskuun loppua pääsi takaisin Michilimackinaciin. La Salle aikoi perustaa kaksi siirtokuntaa, toisen Illinoisin rannalle turkiskaupan keskustaksi, toisen Mississipin suulle. Illinoisin rannalle rakennettiin äkkijyrkälle kalliolle St. Louis-niminen linna. Sen ympärille piankin asettui asumaan paljon intiaaneja, toivoen linnasta turvaa irokuoita vastaan.