Eräs toinen jesuiitta, Antonio Fernandez, tunkeutui 1613—14 kauas Shoan eteläpuolella oleviin Galla-maihin. Abessinian hallitsija lähetti Portugaliin lähetystön, mutta se ei uskaltanut kulkea tavanmukaista reittiä Punaisen meren rannalle, koska pelättiin araabien katkaisevan matkan, vaan yritti sinne aivan uutta tietä gallain maan kautta. Fernandez matkusti tulkkina tämän lähetystön mukana. Hän tuli siten kulkeneeksi aivan uusien maitten kautta, joissa hänen jälkeensä vasta yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla on käynyt eurooppalaisia matkustajia; nykyisistä kartoista voimme helposti seurata hänen matkansa suuntaa. Se kävi monen pienen valtakunnan kautta, joiden hallitsijat estelivät lähetystön matkaa, niin että sen lopulta täytyi palata väliltä takaisin, vieläpä vaaroja välttääkseen valita aivan uusi tie.
Jeronimo Lobo-niminen jesuiitta koetti tunkeutua Melindestä Gallamaan kautta Abessiniaan, löytääkseen siten tien, jolla ei tarvitsisi pelätä araabeja eikä turkkilaisia. Hän kulki ensin veneellä merenrantaa Juba-joen suuhun, mutta sikäläisiin galloihin tutustuttuaan heti älysi, että sen kautta oli mahdoton matkustaa, ja palasi takaisin. Intiasta muiden lähetyssaarnaajain seurassa uudelleen matkaan lähdettyään Lobo astui maihin Bab-el-Mandebin salmen rannalla Bailurin satamassa, josta monen vaaran ja vastuksen jälkeen päästiin Fremonaan. Lobokin matkusteli Abessiniassa laajalti ja julkaisi kuvauksen sen eri osista. Erään matkan ään nimenomaan teki löytääkseen taistelussa maureja vastaan kaatuneen Don Christofer da Gaman maalliset jäännökset; se hänelle onnistuikin, ja urhea ritari sai kaikin kunnianosoituksin myöhäisen kristityn hautauksen. Varsinaiseksi vaikutusalueekseen Lobo sai Ligonus-nimisen maakunnan, joka hänen mielestään oli maailman kauneimpia ja miellyttävimpiä seutuja, ilmasto terveellistä ja lauhkeata, vuorien rinteillä varjoisat ketrimetsät.
Sulttaani Segued oli ollut jesuiittalähetyssaarnaajille suosiollinen, ja jesuiitat olivat vähitellen voineet levittää vaikutustaan kautta maan, mutta hänen kuoltuaan alkoi vaino; toisten jesuiittain täytyi paeta maasta, toiset kärsivät marttyyrikuoleman. Myöhemmin yritettiin saada takaisin, mitä oli menetetty, mutta kaikki nämä yritykset olivat turhia. Yhtä paljon kuin uskonnolliset syyt vaikutti vastarintaan pelko, että portugalilaiset, joiden urhoollisuus oli niin suurta ihmetystä herättänyt, anastaisivat maan. Abessinian yhteys Rooman kanssa ei kuitenkaan kokonaan lakannut, sillä katoliseen uskoon kääntyneitä abessinialaisia matkusti tuon tuostakin Egyptin kautta paavin kaupunkiin, jossa muun muassa kuulu saksalainen kielimies Job Ludolf heihin tutustui, perin pohjin oppi heidän kielensä samoin kuin vanhemman gesinkin kielen, jota Abessinian kirkon vanhat kirkkokäsikirjat ovat. Ludolf laati kummankin kielen kieliopin ja sanakirjan, kirjoitti Ethiopian historian ja portugalilaisten jesuiittain teosten ja abessinialaisten matkamiesten ilmoitusten mukaan perusteellisesti korjasi Abessinian kartan. Ludolfin kartta, joka on v. 1683 painettu, on yleispiirtein hämmästyttävän oikea, mutta siitä huolimatta ajan parhaatkin kartanpiirtäjät mieluummin edelleenkin kuvasivat Afrikan sisäosat Vanhaan ptolemaiolaiseen tapaan.
Seitsemännentoista vuosisadan lopulla tehtiin Abessiniaan Egyptinkin kautta pari matkaa ranskalaisten päätettyä koettaa, suvaittaisiinko heitä paremmin kuin portugalilaisia. Jesuiitta de Brevedent lähti Kairosta kesäkuussa 1698, mukanaan ranskalainen lääkäri Charles Poncet, joka kirjoitti matkasta kertomuksen. Siutin kohdalla kuljettiin Niilin poikki kivisiltaa, jonka jälkeen matkustajat keitaalta keitaalle kulkien yleistä karavaanitietä samosivat erämaan poikki. Maaliskuussa 1699 molemmat ranskalaiset tulivat Sennariin, jossa kuumuus oli melkein sietämätön. Paikka oli väkirikas, mutta huonosti rakennettu; kaikki tavarat olivat huokeita ja Suakiniin kulki erämaan poikki suuri kauppa. Sennarista lähdettyään matkustajat kulkivat Sinisen Niilin ja sitten Atbaran latvahaarain poikki. Abessinian rajalla toivotun työmaan kynnyksellä jo kauan sairastellut jesuiitta kuoli ja Poncet yksin jatkoi matkaa Gondariin. Hän tutustui Abessiniaan jotenkin hyvin, viipyi siellä jonkun aikaa ja sairastuttuaan lähti v:n 1700 alussa Massovan kautta paluumatkalle. Massovassa hän tapasi englantilaisen laivan, sillä englantilaiset paraillaan yrittivät saada Abessinian kanssa aikaan kauppayhteyttä.
Useita muitakin matkoja tehtiin Kairosta käsin, Niiliä nousten. V. 1700 sitä tietä kulki seitsemän munkkia, jotka paavi lähetti Abessiniaan työtä jatkamaan. Yksi joukosta kuoli matkalla, mutta muut saapuivat Gondariin, Tanaeli Demba-järven pohjoispuolelle, jossa hallitsija asui. Negus saatiin kääntymään roomalaiskatoliseen uskoon, vaikka hän paljon vastustelikin, jonka jälkeen vielä elossa olevat lähetyssaarnaajat palasivat kotimaahan. Paluumatkalla heihin jälleen liittyi Krump-niminen munkki, joka oli jäänyt Sennariin parantamaan sen hallitsijaa, ja hän sittemmin julkaisi seikkaperäisen matkakertomuksen.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella muhamedilainen uskonkiihko, joka niin kateellisena oli vartioinut Afrikan portteja, alkoi melkoisesti laimentua. Osaksi tähän oli syynä se vilkkaampi rauhallinen kauppa, jota Englanti ja Ranska alkoivat käydä Turkin kanssa. Egyptiin ja Pohjois-Afrikan n.s. Barbari-valtioihin, Tunisiaan, Algeriaan ja Marokkoon, jotka kuuluivat Turkin ylivallan alle, nimitettiin konsuleita. Ystävällisten välien kehittymistä edisti niinikään kahvikauppa, kahvi oli tuotu Turkista Eurooppaan seitsemännellätoista vuosisadalla ja sen kysyntä oli käynyt Keski- ja Pohjois-Euroopassa niin vilkkaaksi, että Punaiselle merelle lähetettiin englantilaisia ja ranskalaisia laivoja yksinomaan kahvia kuljettamaan Etelä-Arabian satamista Suezin kannakselle, josta se vietiin maan poikki Aleksandriaan ja sieltä edelleen Ranskaan ja Englantiin. Tämän kautta kävi englantilaisille mahdolliseksi matkustaa Turkin vallan alaisessa Egyptissä joutumatta pahoinpitelyn alaisiksi, etenkin jos he saivat matkaan konsuliensa luvan. Näistä matkoista oli tuloksena, että Egyptistä julkaistiin entistä perusteellisempia teoksia ja että harrastus siihen ja koko Niilin laaksoon sai uutta virikettä ja ikivanha lähdekysymyskin taas alkoi askarruttaa mieliä Yrityksiä sen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tehty, ennenkuin James Bruce lähti suurelle matkalleen.
James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.
James Bruce oli varakkaan skotlantilaisen maanviljelijän poika, syntynyt v. 1730. Hyvän kasvatuksen saatuaan hän isänsä tahdosta lähti Espanjaan viinikauppiaaksi, mutta sodan sytyttyä palasi kotimaahansa esittääkseen hallitukselle hyökkäystuumaa Galician valtaamiseksi. Lordi Halifax ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen suunnitelmaansa, mutta sen sijaan kehoitti häntä löytämään Niilin lähteet, joihin Brucen huomio oli jo ennen kiintynyt.
Bruce hallituksen kannatuksen saatuaan ryhtyi viipymättä perusteellisiin valmistuksiin, oppi käyttämään tieteellisiä koneita ja parantamaan tavallisimpia tauteja, josta taidosta hänellä oli matkallaan paljon apua. Perehtyäkseen Pohjois-Afrikan oloihin hän sitten lähti Englannin ylikonsuliksi Algeriaan ja siellä ollessaan matkusteli laajalti Pohjois-Afrikassa, tutkien ja kuvaten m.m. sikäläisiä muinaisjäännöksiä. Käytyään vielä Kreetassa, Vähässä-Aasiassa ja Syyriassa hän alkoi pitää itseään kyllin valmisteltuna ja lähti Egyptiin, josta Abessinian matkan piti alkaa. Alibei antoi hänelle suosituksia Ylä-Egyptin viranomaisille ja kreikkalainen patriarkka Abessinian kreikanuskoisille kristityille. Bruce nousi ensin Niiliä Assuaniin, poiketen rannoilla tutkimassa muinaisjäännöksiä ja rakennuksia, ja sitten Assuanin karavanitietä erämaan poikki Punaiselle merelle; Kosseirissa toimitettuaan tähtitieteelliset havainnot hän vuokrasi aluksen purjehtiakseen sillä Massovaan, josta maamatkan Abessiniaan piti alkaa.
Merimatka kävi kiertoteitä, Punaisen meren pohjoispäitse, jossa Bruce kävi Siinain niemellä, ja sitten Arabian rantaa etelään päin. Djiddassa löytöretkeilijämme tapasi englantilaisia kauppiaita ja sai suosituskirjeitä Mekan sheriffiltä, ja tämän ministeriltä, joka oli abessinialainen. Nämä suosituskirjeet olivat hänelle erinomaisena apuna matkalla. Matka Djiddasta edelleen Massovaan oli kylläkin seikkailurikas. Meren poikki kuljettaessa muhamedilaiset laivamiehet Dhalaakin saariston kohdalla pelästyivät aavetta, joka muka oli laivassa nähty, ja siitä syntyi suuri meteli, jonka aikana alus joutui karille. Se saatiin kuitenkin luodolta pois, ja syyskuussa 1769 Bruce astui Massovassa maihin.