Tämä oli viimeinen retki, mitä Hollannin vallan aikana tehtiin Kapkaupungista pohjoista kohti. Suuret valtiolliset tapaukset kiinnittivät tämän jälkeen kokonaan viranomaisten huomion, ja loppujen lopuksi tuli, että Suur-Britannia anasti Kapmaan. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla jatkettiin retkeilyä kauemmaksi pohjoista kohti.
OKEAANIAN TUTKIMINEN.
Ajanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.
Tasmanin matkoihin päättyivät suuret merilöytöretket moneksi ajaksi. Maanosien väliset suuret purjehdusreitit olivat nyt hyvin tunnetut ja Euroopan kansat olivat keskenään niin ankarassa kauppakilpailussa sekä Itä- että Länsi-Intiassa, etteivät ne voineet omistaa paljoa aikaa puhtaasti maantieteellisiin löytöihin. Merellä tosin matkattiin entistä enemmän, mutta purjehtijat enimmäkseen kulkivat okeaanin valtateitä, ja vain sattumalta he mitään uutta löysivät. Muutamia poikkeuksiakin sentään oli. Sillä ajalla, joka sisältyy ylläolevien vuosilukujen kehyksiin, useat kaikkein tunnetuimmat purjehtijat olivat merirosvoja ja kaappareita, ja heidän ansiotaan olivat monet saman ajan löydötkin.
Kaupparetkillä, joita tehtiin Englannista Etelä-Amerikan länsirannikolle, tuli Magelhãesin salmi entistä paremmin kartoitetuksi ja Tulimaan eteläpuolella olevat vaaralliset vedet tunnetuiksi. Kapteeni Strong löysi Falklandin saariston molempien pääsaarien välisen salmen ja nimitti sen Falklandin salmeksi, josta sitten koko saaristo sai nimen. Salmessa kasvoi niin paljon merileviä, että ne haittasivat purjehdusta. Maalla hän näki kettuja ja teki siitä sen oikean johtopäätöksen, että Falklandin saaristo ennen oli ollut samaa maata kuin Etelä-Amerikkakin.
William Dampier.
Tasmanin suuren, v. 1644 tekemän matkan kautta olivat Australian luoteisrannikon pääpiirteet tulleet tunnetuiksi, ja kun hänen löytönsä yhdistettiin vanhempiin, niin voitiin piirtää yhtämittainen rantaviiva Torresin salmesta aina etelärannikon puoliväliin saakka. Myöhemminkin tehtiin muutamia retkiä samoille rannoille, useimmat haaksirikkoutuneiden pelastamiseksi, ja niiden kautta saatiin vähän paremmat tiedot Länsi-Australian luonnosta ja asukkaista, vaikkei löytöjä jatkettukaan, kun maa oli niin toivottoman karua.
Dampier Timorista lähdettyään purjehti Australian luoteisrannikolle ja seuraili sitä itää ja koillista kohti. Hän tapasi monessakin kohden maan asukkaita, jotka hänen mielestään olivat maailman kurjimpia ihmisiä, vielä »hodmadodejakin» (hottentotteja) kurjempia. Maa oli kauttaaltaan matalaa, meren puolella hietakunnaita ja kauempana maan sisässä harvoja metsiä. Ei ainoatakaan jokea tavattu eikä lähdettä, mutta hyvää vettä saatiin, kun kaivettiin hietikkoon kaivoja. Laiva uitettiin erääseen hieta-lahdelmaan, jossa se pakovedellä jäi aivan kuiville; niin että pohja voitiin puhdistaa. Purjeet korjattiin ja vettä otettiin, jonka jälkeen purjehdittiin takaisin Intiaan. Dampier kahden toverin keralla jäi Nikobareille, josta he alkuasukkaiden veneissä pääsivät Sumatran Atjehiin, vaikka olivat vähällä menettää henkensä myrskyssä. Monen seikkailun jälkeen Dampier saapui Bencoolenin englantilaiselle kauppa-asemalle ja palveli siellä jonkun aikaa tykkimiehenä. Tammikuussa 1691 hän palasi Englantiin, oltuaan kotimaastaan poissa enemmän kuin kaksitoista vuotta. Hänen matkakertomuksensa, joka ilmestyi v. 1697, herätti niin suurta huomiota tarkkuutensa ja perusteellisuutensa ansiosta, että hänelle annettiin valtion laiva varsinaista löytöretkeä varten. »Roebuck» oli ensimmäisiä laivoja, mitä' yleensä on lähetetty varta vasten löytöretkelle.
Dampier lähti matkaan Englannista tammikuussa 1699, poikkesi Brasiliassa, kooten tietoja sen maan luonnosta ja tuotteista, sekä ohjasi sitten suorinta tietä Australian mannerta kohti. Vasta elokuun 1 p. nähtiin maata; kun oli muutama päivä etsitty soveliasta satamaa, löydettiin Haikalalahti, joka on noin 26:nnella leveyspiirillä Australian länsirannalla. Dampier seurasi nyt rannikkoa tarkkaan tuhatkunnan kilometriä, oikoen ja tarkistaen sen karttaa, tutkien rannikon tuotteita ja asukkaita siinä toivossa, että löytäisi siirtokunnalle soveliaan paikan. Lopulta hänen miehistönsä uupui ja varastot vähenivät, niin että hänen täytyi lähteä Timorista vettä ja vereksiä ruokatavaroita hankkimaan. Timorista hän sitten purjehti Uuden Guinean luoteisen niemen ohi ja Schouten-saaret oikealle kädelle jättäen laski ulapoita, kunnes löysi nykyisen Bismarck-saariston [Saksalaiset, joitten haltuun saaristo joutui, muuttivat nimet saksalaisiksi. Tekijällä ei ole tietoja, miten nimien on maailmansodan jälkeen käynyt. Tekijä.] ja hänestä nimensä saaneen salmen, joka erottaa Uuden Guinean siitä. Tämä saaristo, jonka kahden pääsaaren hän luuli olevan samaa maata, miellytti häntä suuresti ja hän antoi sille nimeksi »Uusi Britannia». Hän kävi nykyisen »Uuden Mecklenburgin» rannalla satamaan, jota asukkaiden vihamielisyyden vuoksi nimitettiin »Linkoojain lahdeksi», kartoitti sekä sen että nykyisen »Uuden Pommerin» ulkorannikon, luullen lahdeksi salmea, joka erottaa nämä molemmat saaret toisistaan. Maa oli täynnään vuoria ja metsiä ja lihavia laaksoja ja näytti erinomaiselta siirtokunnan paikaksi. Eräällä rannikon edustalla olevalla saarella tapahtui paraillaan hirmuinen tulivuorenpurkaus Dampierin ohi laskiessa. Paluumatkalla hän purjehti Uuden Guinean pohjois-rannikkoa ulkopuolitse rantasaarien, joissa useissa oli toimivia tulivuoria. Sen jälkeen hän ei enää etsinyt uusia maita, löytöretki oli päättynyt, ja keula käännettiin kotia kohti. Ascension-saaren luona »Roebuck» sai niin pahan vuodon, että se oli hylättävä, ja väki siirtyi englantilaiseen sotalaivaan. Länsi-Intian kautta Dampier sitten palasi kotimaahan. Vaikkeivät matkan käytännölliset tulokset olleetkaan niin suuret kuin Dampier oli lähtiessään toivonut, oli sillä kuitenkin löytöretkenä melkoinen merkitys. Dampier toivoi, että Englannin hallitus rientäisi ottamaan »Uuden Britannian» haltuunsa, mutta sillä oli niin paljon muita hommia, ettei siitä tullut mitään.
Syttyi jälleen sota Englannin ja Espanjan välillä (Espanjan perimyssota), ja englantilaiset kauppiaat varustivat Etelämerelle kaappareita ryöstämään espanjalaisia laivoja ja siirtokuntia. Dampier lähti matkaan moisen kaapparilaivan kapteenina v. 1703, purjehti Kap Hoornin ympäri Etelämerelle ja piti Juan Femandez-saaria pääasemanaan. Mutta yritykset onnistuivat huonosti, Dampier kiivaan luonteensa vuoksi riitautui seurassaan olevan toisen laivan kapteenin, Stradlingin kanssa, ja tämä erosi hänestä Panaman lahdella ja palasi kotiin; matkalla Stradling hylkäsi Juan Fernandeziin Aleksander Selkirkin, Robinson Crusoen esikuvan, ja kärsi sitten itsekin haaksirikon Amerikan rannikolla, pelastuen vain itse kuuden miehen keralla. Dampier jatkoi vielä jonkun aikaa rosvouksiaan, anasti sitten pienen espanjalaisen laivan ja hylkäsi omansa, se kun alkoi jo olla kunnoton, sekä purjehti Tyynen meren poikki Itä-Intiaan, jossa hollantilaiset ottivat takavarikkoon hänen laivansa. V. 1708 Dampier seurasi kapteeni Rogersia luotsina samanlaiselle matkalle. Tällä matkalla Aleksander Selkirk pelastettiin Juan Fernandezista, jossa hän oli elänyt yksin neljä vuotta. Kapteeni Rogersin päiväkirja sisältää muutamia tietoja Selkirkin kokemuksista.