Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

Torres-salmi.

21 p. elokuuta löydettiin saaria, jotka nimitettiin York-saariksi, ja pian sitten Australian pohjoisin niemi, joka nimitettiin York-niemeksi. Tästä avautui ranta länttä kohti ja Cook arvasi saapuneensa salmeen, josta tie oli avoin Intian mereen. Hän luuli olevansa salmen ensimmäinen löytäjä, mutta Torres oli purjehtinut sen kautta jo puolentoista vuosisataa aikaisemmin, vaikka tieto hänen löydöstään oli hautaantunut Espanjan hallituksen arkistoihin. (II s. 220). Tasman sitävastoin, vaikka olikin purjehtinut läheltä salmen poikki, ei ollut sitä salmeksi huomannut edessä olevien saarien vuoksi. Cook laski länttä kohti aivan maan nokatse solan kautta, jolla kartoissamme on Endeavour-salmen nimi. Tässä jätettiin Uuden Hollannin ranta luonnontutkijain suureksi suruksi, sillä mielellään he olisivat tutkineet tätä omituista maata, joka kasviensa ja eläimiensä puolesta niin suuresti erosi kaikista ennen nähdyistä. Merimiehet ihastuivat, että nyt muka oli päästy särkistä ja riutoista, mutta heidän ilonsa oli ennenaikainen. Torres-salmi on kauttaaltaan matalaa ja korallisärkkiä täynnään. Uuden Guinean rannalta Cook olisi halusta ottanut kookospähkinöitä ja leipäpuun hedelmiä avuksi keripukkia vastaan, mutta alkuasukkaat olivat niin vihamielisiä, että yrityksestä oli luovuttava. Maalla käydessään Banks huomasi, että kasvisto tosin oli uhkuvan rehevää, mutta lajeista jotenkin köyhää. Asukkaat osoittivat uhkaavia eleitä ja heittivät, niinkuin jo Tasman oli kokenut, tulta vieraita vastaan, estääkseen heitä näkemästä. Suurta tehoa ei heidän tulellaan kuitenkaan ollut. Tämän jälkeen poikettiin Savu-saarelle, joka on Timorin länsipuolella, ja sieltä saatiin, hollantilaisen asiamiehen estelyistä huolimatta, vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita ja matkaa voitiin jatkaa Bataviaan, jossa »Endeavour» oli perusteellisesti korjattava pitkää kotimatkaa varten.

Oleskelu tässä satamassa oli surullisin aika, mitä retkikunta sai pitkällä matkallaan kokea. Batavia oli siihen aikaan epäterveellisimpiä paikkoja, mitä oli missään tropiikeissa, ja nyt tiedämme, että siihen olivat syynä kanavat, joissa kuumetta levittävät sääsket saivat vapaasti siitä. Aluksi kuitenkin seurustelu sivistyneiden ihmisten kanssa tuotti retkikunnan jäsenille suurta iloa, ja vielä suurempi oli se hurmaus, jonka valtaan molemmat tahitilaiset joutuivat niin paljon kummaa nähdessään. Kuultuaan, että ne kaikki erilaiset puvut, joita he kaupungilla näkivät, ilmaisivat kunkin käyttäjän kansallisuutta, Tupia palvelijoineen paikalla pukeutui tahitilaiseksi ja teki kaupungilla retkiä, herättäen suurta huomiota. Tayota oli niin ihastuksissaan, että hän kuin juopunut hyppi pitkin katuja ja pysähtyi vain, milloin näki jonkun uuden kumman. Mutta kun oli pari viikkoa oltu Bataviassa, niin oli melkein joka mies vuoteen omana, mikä kuumetta, mikä muuta tautia sairastaen. Banks ja Solander koettivat parhaan taitonsa mukaan hoitaa molempia tahitilaisia, vaikka he itsekin olivat sairaina, mutta Tayota kuoli, ja pian sen jälkeen Tupiakin hoidosta huolimatta heitti henkensä. Cook itsekin sairastui, mutta parani kuitenkin väleen. Ja niin pian kuin »Endeavour» suinkin oli matkakunnossa — sen viat olivat olleet niin suuret, että oli ihme, kuinka se oli Bataviaan saakka päässyt — niin käännettiin keula kotia kohti. Bataviassa oli joka mies vuoron jälkeen sairastunut, poikkeuksena vain 70-vuotias purjemestari, joka oli ollut koko ajan humalassa ja monen luulon mukaan juuri senvuoksi säilyi. Seitsemän merimiestä oli kuollut, ja matkalle lähdettäessä oli vielä 40 sairaana. Viivyttiin vielä joku aika Prinssin saarien suojassa, jotta potilaat ennättäisivät parantua, mutta kaikesta huolimatta kuoli kuuden viikon kuluessa vielä 23 henkeä, näitten joukossa tähtitieteilijä Green. Laivan lääkäri oli jo Bataviassa tuonen tuville sortunut. Maalisk. 5 p. 1771 päästiin suurin vaivoin Hyväntoivonniemelle, johon pysähdyttiin ja jossa potilaat parantuivat nopeammin. Huhtikuun keskivaiheilla »Endeavour» jälleen lähti merelle, poikkesi Helenan saarella, ja 10 p. heinäkuuta tuli Englannin rannan näkyviin.

Näin oli päättynyt kaksi vuotta yhdeksän kuukautta kestänyt tutkimusretki, joka laajuutensa ja tärkeitten tuloksiensa puolesta herätti mitä suurinta huomiota. Tärkein osa retken tuloksista epäilemättä oli Australian itärannan tutkiminen, sillä se ehkä ratkaisi maanosan koko tulevaisuuden. Cook oli todistanut, että tällä, halveksitulla maalla, joka Intian mereen päin käänsi niin karun ja toivottoman erämaapuolen, olikin arvokas ja hedelmällinen itäpuolisko, joka löytöoikeuden nojalla nyt joutui Englannin vaikutuspiiriin. Sitäpaitsi oli osoitettu Guinean saariluonne, Uusi Seelanti kauttaaltaan ympäripurjehdittu ja kartoitettu ja suuressa määrin lisätty tietoja Tyynen meren saarista. Cookin kuvaukset Tahitista olivat kaikkia edellisiä täydellisemmät ja luotettavammat, ja tieteellinen maailma oli haltioissaan niistä luonnontieteellisistä ihmekokoelmista, joita Banks ja Solander toivat mukanaan.

Cookin toinen retki.

»Endeavourin» suuren matkan tulokset olivat niin runsaat, että se kehoitti viipymättä löytöjä jatkamaan. Cookia soveliaampaa miestä olisi ollut turha etsiä, siitä oltiin paikalla selvillä. Hänen purjehdustaitonsa, innokkaisuutensa, hyvä mieskuri ja erinomainen huoli, jota hän oli väestään pitänyt, saivat kaikkien yksimielisen tunnustuksen. Retkikunta varustettiin nyt yksinomaan maantieteellisiä löytöjä varten. Vaikka Cookin matka oli osoittanut, ettei Tyynen meren eteläosissa Tahitin ja Uuden Seelannin välillä ollut mannerta 40:ttä leveyspiiriä pohjoisempana, niin oli kuitenkin mainitun leveyspiirin eteläpuolella vielä niin paljon tuntemattomia aloja, että niihin olisi mahtunut hyvinkin suuri maanosa. Cookin piti nyt tutkia nämä tuntemattomat alueet ja siten ratkaista suuren etelämaan asia, joka niin kauan oli purjehtijoita houkutellut ja niin monta kertaa kaikki toiveet pettänyt.

Matkaa varten hankittiin kaksi uutta alusta, »Resolution» (462 t.) ja »Adventure» (336 t.); edellisen johto uskottiin Cookille, jälkimmäisen Tobias Furneauxille, joka oli kunnostautunut Wallisin retkellä. Banks aikoi lähteä mukaan, mutta luopui sitten tuumasta, ja hänen asemestaan lähti luonnontutkijaksi saksalainen Juhana Reinhold Forster, joka kunnialla täyttikin tehtävänsä. Retkikunta varustettiin erinomaisen huolellisesti; se luultavasti oli parhaiten valmistettu, mitä oli vielä milloinkaan matkaan lähetetty. Heinäkuussa 1772 Cook Plymouthin satamasta laski väljälle vedelle.

Etelä-Jäämeri.

Poikettuaan Kapkaupunkiin, jossa hollantilaiset viranomaiset sallivat retkikunnan täydentää varustuksiaan, Cook 22 p. marraskuuta ohjasi etelää kohti, jakaen miehistölleen lämpöiset vaatteet, koska nopeaan tultiin yhä viileämpiin seutuihin. Raju myrsky ottikin pian laivat valtoihinsa ja ajoi niitä edelleen. Cookin piti ensinnäkin tutkia muutamia maantuntuja, joita aikaisemmat purjehtijat olivat luulleet etelänapamaan pohjoisiksi kärjiksi, mutta ne saatettiin piankin osoittaa saariksi, missä niitä oli ensinkään olemassa. Etelämeren ainaisten myrskyjen, sumujen ja lumituiskujen vuoksi oli tosiaan hyvin vaikea erottaa maata lyhyenkään matkan päästä muuta kuin sattuman kaupalla, ja siitä saa selityksensä, miksi edelliset purjehtijat olivat saattaneet luulla mannerniemiksi pieniä yksinäisiä saaria, jotka sakeasta sumusta olivat pistäneet näkyviin. Jatkaessaan matkaa yhä etelämmäksi Cook pian kohtasi Etelä-Jäämeren jäävuoria, jotka valtavan kokonsa, pystysuorain sivujensa ja tasaisen selkänsä puolesta eroavat pohjoisen napameren jäävuorista. Kuta pitemmälle hän matkaa jatkoi, sitä sakeammin alkoi näitä jäävuoria olla ja meri muutoinkin niin täynnä ajojäitä, että oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi etelää kohti, vaikkei mannerta näkynytkään. Mutta Cookille alkoi jo selvitä, ettei se saattanut olla mikään viljelyskelpoinen maa, joka tämän äärettömän jäävarustuksen takana ehkä odotti löytäjäänsä. Hän tahtoi kuitenkin purjehtia koko tämän jäisen etelänapalakin ympäri nähdäkseen, eikö siitä toisilla pituusasteilla pistäisi maata kauemmaksi pohjoiseen.

Myrskyisien länsituulien mukana, jotka Etelä-Amerikan, Afrikan ja Australian eteläpuolella kiertävät piiriä maan ympäri, Cook jatkoi matkaansa itää kohti. Liikevoimasta ei ollut puutetta — suotta ei näitä latitudeja sanota »kiljuviksi piireiksi» — mutta sitä vaikeampaa oli selvitä vaaroista. Usein oltiin pimeässä, sumussa ja myrskyssä vähällä törmätä jäävuoriin. Purjehduksen onnellinen suoritus näillä siihen saakka tuntemattomilla vesillä todistaa, kuinka oivallinen purjehtija Cook oli. 17 p. toukok. 1773 purjehdittiin ensi kerta eteläisen napapiirin poikki. Siten Cook oli todistanut, että valtamerta ainakin tällä kohdalla ulottui kauas etelään semmoisillekin aloille, joitten oli luultu olevan suurta etelämannerta. Vaikka meri oli jotakuinkin avointa, ei Cook kuitenkaan uskaltanut laskea kauemmaksi etelää kohti, vaan käänsi itää kohti etsiäkseen saaret, jotka kaksi ranskalaista, Marion-Dufresne ja Kerguelen-Tremarc olivat vähäistä aikaisemmin löytäneet Intian merestä. [Kerguelen luuli löytämäänsä suurta saarta ensinnä etelämaan pohjoisosaksi ja kiirehti paikalla kotiin antamaan löydöstään tietoja. Hän kuvasi tämän uuden maan kauneutta niin hehkuvin värein, että hänelle varustettiin retkikunta sen valtaamiseksi. Toisella retkellä hän sitten huomasi maan saareksi ja ylen karuksi, ja kaikki asutusaikeet saivat raueta.] Mutta helmik. 4 p. molemmat laivat eksyivät toisistaan sakeassa sumussa. Kun »Adventurea» ei näkynyt, ei kuulunut, niin Cook päätti purjehtia oikopäätä Uuteen Seelantiin, joka oli sovittu yhtymäkohta. Siellä olikin »Adventure» ankkurissa sovitussa paikassa. Se oli matkalla poikennut Tasmaniaan ja seuraillut sen itärantaa aina lähelle saaren koilliskärkeä. Päätellen saaren lopultakin olevan yhtä Australian kanssa Furneaux ennen Bassin salmea oli kääntynyt itää kohti ja purjehtinut Uuteen Seelantiin odottamaan. Alkuasukkaat olivat siellä yrittäneet salahyökkäyksellä vallata »Adventuren», mutta kun yritys ei onnistunut, niin he rupesivatkin ystävällisiksi. Cook heille istutti puutarhan, jossa oli kaikenlaisia eurooppalaisia vihanneksia.