Marraskuun 6 p. tuli laivaan eräs ylhäinen vanhus, jolla oli useita maanmiehiään kerallaan, ja hän kertoi, että näitä rantoja usein ryöstivät pohjoisesta päin tulevat merirosvot, vieden naiset ja lapset mukanaan. Päällikköä kohdeltiin laivassa mitä parhaiten ja siitä hyvästä alkuasukkaat vuorostaan osoittivat valkoisille suurta vieraanvaraisuutta. Green ja Solander saattoivat tehdä muutamia retkiä ympäristöön ja ilokseen he löysivät 400 aivan uutta kasvilajia. Alkuasukkaat toivat laivaan semmoiset määrät makrillia, että niitä riitti suolata moneksi ajaksi. Green saattoi mitä edullisimmissa oloissa havaita Merkuriuksen poikkikulun. Muuan varkausrettelö, jossa nuori alkuasukas sai hengellään maksaa ahneutensa, oli vähällä tehdä lopun ystävyydestä, mutta tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei heitä mikään vaara uhannut, maanasukkaat helposti unohtivat tapauksen. Tupia heille selitti, mikä rikos varkaus oli, ja he näyttivät selityksen ymmärtävän ja hyväksyvän.

Edelleen purjehdittaessa tavattiin sitten taas vihamielisiäkin alkuasukkaita. Eräässä kohdassa laiva oli merivirtauksen kantamana niin vähällä ajaa rantakalliolle, että se olisi kärsinyt haaksirikon, ellei viime hetkessä olisi tullut maalta päin tuulenpuuskaa, joka painoi sen merelle. Tupia, joka ei tiennyt vaarasta mitään, saattoi kaiken aikaa keskustella rannalle kokoontuneitten asukkaitten kanssa.

Purjehdittiin Pohjoissaaren pohjoiskärjen ohi ja alettiin hiljaisilla tuulilla ohjata sen länsirantaa etelää kohti. Kun saavuttiin korkean lumipeitteisen Egmont-vuoren näkyviin, niin laskettiin erääseen pieneen lahteen, jossa laiva kallistettiin ja pohja puhdistettiin. Kapteeni tiedemiesten keralla kalasti ja teki retkiä maalle. Metsissä he näkivät paljon lintuja, monenlaisia laululintujakin. Erään kasvin lehdistä alkuasukkaat valmistivat teetä, erään toisen kuoresta vaatteensa, jotka olivat karkean lammasnahkan kaltaisia. Tavattiin myös eräs perhekunta, joka parhaillaan söi ihmislihaa, ja niin oli saatu varma todistus siitä, että maorit olivat ihmissyöjiä. Sen he tunnustivatkin Tupialle, sanoen, että elleivät he syöneet vihollisiaan, niin nämä söivät heidät. Cook kävi eräässä kylässä, joka oli lähellä satamaa. Se oli varsinkin paikkansa vuoksi huomattava. Kylä oli nimittäin rakennettu kauniille, holvikaarena mereen pistävälle kalliolle ja linnoitettu vankalla paaluaidalla, niinkuin kaikkikin kylät Uuden Seelannin rannalla. Kylässä valkoiset otettiin mitä parhaiten vastaan ja heille näytettiin kaikki paikat.

Eräässä kohdassa oli risti, jota englantilaiset suuresti ihmettelivät, ja vielä suurempi oli heidän kummastuksensa, kun ristin sanottiin olevan kuolleitten muistoksi pystytetty muistomerkki. Matkaa jatkettiin sitten rannikkoa seuraillen edelleen, kunnes saavuttiin Kap Palliseriin ja oli purjehdittu koko Pohjoissaaren ympäri. Cook huomasi nyt, että saaria oli kaksi, ja kääntyi salmesta etelää kohti, purjehtiakseen Eteläsaaren ympäri vastakkaiseen suuntaan. »Endeavour» saapui vähitellen viileämpiin vesiin, joissa tavattiin valaita ja hylkeitä. Purjehdittiin Eteläsaaren itärantaa etelään päin, kunnes oli päästy saaren eteläpuolella olevan Stewart-saaren ympäri ja vastaan tuli niin iso aallokko, että voitiin varmaan päättää, että kauempana lännessä ei ole suurempaa maata. Suunta käännettiin taas kohti lauhkeampia vesiä ja seurailtiin Eteläsaaren länsirantaa pohjoista kohti. Tämä länsiranta on erinomaisen mahtava syvine vuonoineen ja lumivuorineen, joitten korkeimmat kukkulat kohoavat 3800 metriä yli merenpinnan. Salmen, joka erottaa toisistaan molemmat saaret ja jota Tasman ei huomannut, Cook nimitti Kuningatar Charlotan salmeksi, mutta se on myöhemmin saanut Cookista itsestään nimensä. Matkalla englantilaiset olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että Uuden Seelannin asukkaat ovat samaa sukujuurta kuin Tahitin ja Tyynen meren muittenkin eteläisempien saarien väestö. Sukulaisuutta todistaa sekä vanha perimätieto että kielien odottamattoman läheinen sukulaisuus. Cook olisi mielellään palannut kotimaahan Kap Hoornin tietä ja purjehtinut niin eteläistä reittiä, että kysymys etelämantereen olemassaolosta vihdoinkin olisi tullut ratkaistuksi, mutta laivan huono kunto pakotti luopumaan tästä aikomuksesta. Kun kuitenkin vielä oli kuuden kuukauden ruokavarat, niin päätettiin löytöjä jatkaa ja ohjata Uuden Hollannin itärannalle, joka oli jäänyt Tasmanilta tutkimatta. Maaliskuun 31 p. 1770 käännettiin keula Uuden Seelannin rannikolta länttä kohti ja viimeinen nokka, joka Eteläsaaresta nähtiin, sai nimeksi Cape Farewell (»Jäähyväisten niemi»).

Australian itärannalla.

Kun oli pari viikkoa purjehdittu ihanien säiden vallitessa, niin istahti laivan köysiin maalintunen, ja siitä arvattiin rannan olevan lähellä. Tavattiin nykyisen Viktoria-valtion itäkulma, matala, vihanta ja metsäinen aivan asumaton maa. Muutaman päivän kuluttua tosin nähtiin maanasukkaita, mutta nämä olivat niin arkoja, ettei heidän kanssaan millään tavalla päästy yhteyteen. Toisessa paikassa nähtiin rannalla enemmänkin alkuasukkaita, mutta nämä heiluttelivat niin uhkaavasti keihäitään ja heittokirveitään, että toiveet ystävällisten välien aikaansaamisesta olivat pienet. Ja tuskin olivat veneet maihin laskeneet, kun he tekivät hyökkäyksen, joka haulilaukauksilla torjuttiin. Ennen lähtöään he nakkasivat englantilaisia vastaan monta heittokeihästä. Lahden sivut olivat tämän rannikon maiksi harvinaisen kauniit ja hedelmälliset. Kauniista, mehevistä niityistään ja puistaan, joissa oli melkein kirsikan kaltaiset hedelmät, ynnä lukuisista luonnontutkijoille aivan uusista kasveistaan se sai nimeksi Botany Bay, joka sillä on vielä tänä päivänä. Mutta seutu ei enää ole erämaata, niinkuin Cookin aikana, vaan siinä kohoo nykyään Australian vanhin suurkaupunki, komea Sidney.

Jatkettiin sitten matkaa koillista kohti pitkin rannikkoa, nimitellen nokat ja niemet ja poikettiin silloin tällöin maihinkin, vaikka alkuasukkaitten pelko esti metsiin menemästä, kuinka palavasti Banks ja Solander sitä halusivatkin; he olivat jo selvillä siitä, että tämä maa luonnontieteen kannalta oli kaikkein merkillisimpiä. Paljon sekä kasveja että outoja eläimiä kuitenkin saatiin saaliiksi. Eräässä kohdassa luonnontutkijat kuitenkin kaikista varotuksista huolimatta tekivät retken metsän sisään. Se oli hyvin vaivalloinen pitkän, teräväkärkisen heinän vuoksi, jota maassa kasvoi. Ilma oli sääskiä täynnään. Metsät olivat akaasioita, eukalyptuspuita ja erästä puuta, jota nykyisin sanotaan »banksiaksi» juuri tämän Banksin muistoksi. Puitten oksilla oli valkoisten muurahaisten savipesiä, toisinaan hyvin kookkaitakin. Ilma oli perhosia täynnään, pensaat ja oksat niitten peitossa. Kalatkin olivat niin outoja, etteivät molemmat tutkijat tahtoneet silmiään uskoa. Niinpä eräästä paikasta tavattiin taimenen kokoinen kala kuivalla maalla. Pitkillä, voimakkailla rintaevillään se hyppi kuin sammakko.

Mutta rannikko oli sangen kuivaa ja vedensaanti vaikeaa. Seutu sai nimeksi Uusi Etelä-Wales. Purjehdus oli lukemattomien koralliriuttain vuoksi hyvin vaarallista, ja kauempana pohjoisessa »Endeavour» kerran oli vähällä joutua tuhon omaksi. Vain omituinen sattuma pelasti koko retkikunnan kaikkine tuloksineen, kokoelmineen joutumasta meren saaliiksi. Luotirihmaa tosin käytettiin uupumatta, mutta sen ilmoitukset olivat epäluotettavia, koska pohjamuodot vaihtelivat aivan jyrkin hyppäyksin, toisin paikoin saattoi olla niin vähän vettä, että laiva tuskin yli pääsi, ja paikalla taas aivan syvää. Eräälle tämmöiselle matalikolle laiva keskellä yötä tarttui ja jäi karin nokkaan kiinni laineitten heiteltäväksi. Tilanne oli ylen vaarallinen. Laiva oli korallisärkällä, joka oli puhkaissut pohjan, niin että kuutamossa jo nähtiin varakölin ja laudoituksen kappaleita uiskentelevan merenpinnalla, ja pahaksi onneksi karille vielä oli jouduttu vuoksiveden aikana, eikä ollut toivoa edes siitä, että veden kohotessa päästäisiin irti. Laivaa keventääkseen Cook antoi heittää mereen kuusi tykkiä, rautapainolastin, raskaita tynnöreitä ja kaikenlaista muuta tavaraa, mitä ilman voitiin toimeen tulla. Mutta se ei auttanut, laiva pysyi karilla ja aallot sitä keikuttelivat niin, että oli pelättävä aukon suurenemistaan suurenevan. Otettiin alas raakapuita ja tankoja, varppiankkurit soudettiin ulos, muut ankkurit niinikään, mutta vaikka merimiehet olisivat miten vivunneet laivaa kallelleen, ei se kuitenkaan lähtenyt karilta. Päivän valjetessa huomattiin, että oltiin kahdeksan meripenikulman päässä maasta, eikä ollut lähettyvillä ainoatakaan saarta, johon olisi voinut paeta, jos laiva halkeaisi. Viisikymmentä tonnia oli heitetty mereen, mutta »Endeavour» oli kohonnut vain puolentoista jalkaa. Onneksi oli jotenkin tyyni, muutoin laiva pian, olisi ollut rauskana. Se vuoti kuitenkin niin pahasti, ettei vettä kahdella pumpulla saatu poistetuksi niin nopeaan, kuin uutta virtasi sisään. Asema oli sangen arveluttava. Jos laiva karilta lähti, niin oli pelättävä, että se paikalla uppoisi, jos se taas karilla pysyi, niin aallot sen ennen pitkää runtelisivat rikki. Veneet olivat liian pienet, jotta niissä kaikki olisivat kerralla maihin päässeet. Laivaa vielä kevennettiin, ja kun sitten korkean vuoksiveden aika»a kaikki ryhtyivät pumppuihin ja releihin, niin se lähti karilta. Ja suureksi ilokseen haaksirikkoiset huomasivat, ettei se karilta päästyään vuotanut sen enempää kuin sillä ollessaankaan. Hetkeksi pelästys tosin valtasi joka miehen, kun vuotoveden mittaajan vaihtuessa uusi mittaaja ilmoitti veden nousseen puolentoista jalkaa lyhyessä ajassa, mutta se oli vain erehdys, joka johtui siitä, että mittaajat olivat alkaneet laskunsa eri paikasta. Laiva kuitenkin' vuoti niin, etteivät miesten voimat tahtoneet riittää veden päällä sitä pitämään, kunnes olisi löydetty mukava satama. Lääkäri Monkhouse silloin muisti hyvän keinon, jota hän oli nähnyt kerran ennen käytettävän. Hänen neuvostaan täytettiin eräs purje villalla ja kaikenlaisilla rievuilla ja upotettiin sitten vuodon tukkeeksi ja se auttoikin odottamattoman hyvin. Jonkun päivän päästä löydettiin pienen joen suistamosta satama, johon »Endeavour» voitiin viedä korjattavaksi. Kun se kallistettiin ja vuoto tutkittiin, niin huomattiin, että suurimpaan läpeen oli lohjennut suuri korallikallion möhkäle, joka oli jäänyt paikalleen senkin jälkeen, kun laiva oli karilta irtautunut. Sitä oli yksinomaan kiittäminen siitä, ettei laiva pohjaan mennyt.

Sillä välin kun laivaa korjattiin, päällystö ja luonnontutkijat ahkeraan metsästelivät ja kokoilivat ja Tupia näki eläimen, jota Banks hänen kuvauksestaan päättäen arveli sudeksi. Muutama päivä myöhemmin tavattiin toisia eläimiä, jotka takajaloillaan hyppien pakenivat tavattoman nopeaan. Ne olivat kenguruita, Australian suurimpia pussieläimiä, joita ei vielä silloin monikaan eurooppalainen liene nähnyt, vaikk'ei se enää ollutkaan aivan tuntematon. Tämän tienoon asukkaatkin olivat vähemmän arkoja kuin ennen tavatut ja valkoiset tekivät heidän kanssaan tuttavuutta. He olivat yleensä keskuläntiä kooltaan, iho noen karvainen tai ruskahtava, hiukset mustat, mutta eivät kiharat, ruumis toisin paikoin punaisella kirjailtu, jollakulla rinnassa valkoisia juovia. Kasvojen piirteet eivät olleet epämiellyttävät, hampaat olivat erinomaisen valkoiset, ääni sointuva ja pehmeä. Hyvää ystävyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä merimiesten kerran pyydystettyä kolme suurta kilpikonnaa maanasukkaat yrittivät anastaa ne väkisin, ja kun siitä ei tullut mitään, niin he vihapäissään poistuivat ja mennessään sytyttivät valkoisten leirin ympäriltä kuivan ruohon palamaan. Siitä tuli suuri kulovalkea, paja paloi, yksi teltoista vahingoittui ja koko joukko vähempiarvoista tavaraa joutui liekkien saaliiksi. Kulovalkea levisi joka suunnalle penikulmia ja varsinkin yöllä näky oli komea tulirintaman samotessa etäisiä vuoria.

Elokuun alussa »Endeavour» taas oli sellaisessa kunnossa että voitiin lähteä matkaa jatkamaan. Purjehdus oli siitä edelleenkin ylen vaarallista. Joka puolella oli koralliriuttoja ja kareja, ja kaksikymmentä päivää täytyi luodin olla yhtämittaa käynnissä, ennenkuin selvempiin vesiin päästän. Monta kertaa laiva oli vähällä kärsiä haaksirikon. »Endeavour» olikin näin monet ajat purjehtinut Australian itärannikon ja suuren Barrier-riffin, maailman mahtavimman korallisärkän väliä. Barrier-riff kulkee rannikon suuntaisesti noin 20—30 meripenikulmaa kaukana siitä, toisin paikoin etäämpänäkin, ja on enemmän kuin 1000 mailia pitkä. Rannan ja riutan välillä on vain 20—30 metriä vettä keskimäärin ja kareja tuhka tiheässä. Tässä pitkässä korallivarustuksessa on aukkoja aavalle merelle vain suurimpien jokien suulla, jossa veden suolapitoisuus on vähempi, niin etteivät korallit tule toimeen.