Maantiede ja löytöretket 3

by Into Konrad Inha

Atiu.

Retkikunta saapui tämän jälkeen Herveyn eli Cookin saaristoon, jonka asukkaat puhuivat samaa kieltä kuin Tahitinkin, vaikka Hervey-saariston asukkaat sotaisen ulkomuotonsa vuoksi paljoa enemmän muistuttivat seelantilaisia. Atiu-saarella käytiin maissa ja kolme kuningasta toinen toisensa jälkeen kutsui valkoiset vieraat puheilleen. Viimeisen majan edustalla kaksikymmentä nuorta neitoa karkeloi vieraitten kunniaksi, säestäen liikkeitään pitkäveteisellä laululla. Omai oli kaiken aikaa tulkkina, niin että saarelaisten kanssa voitiin vapaasti keskustella. Englantilaiset, joiden tuoreessa muistossa Uuden Seelannin asukkaitten julmuus ja murhanhimo olivat, kiiruhtivat kuitenkin takaisin laivaan, vaikka heidän pelkonsa lienee ollut aiheeton. Kun Omai atiulaisilta kysyi, söivätkö he ihmislihaa, niin he sen jyrkästi kielsivät ilmeisin inhon elein. Englantilaiset tosin kesken pitoja kammolla katselivat, kuinka lähelle kaivettuun kuoppaan kivien päälle rakennettiin tuli, aivan samoin kuin Uudessa Seelannissa ihmisiä paistettaessa, mutta tulella paistettiinkin sika juhlaruoaksi. Kun englantilaiset eivät jaksaneet viipyä niin kauan, että olisivat aterian nauttineet, kantoivat saarelaiset sen heidän mukanaan veneeseen. Atiun miehet muutoin näyttivät urheilta ja naiset kauniilta, varsinkin päällikön nuori tytär, jonka sulous ja ujous kokonaan voitti valkoisten vieraitten suosion. Omai heille kertoi Englannin mahtavista kaupungeista, laivoista ja ampuma-aseista, mutta atiulaiset luulivat hänen laskettelevan valheita. Heille oli aivan käsittämätöntä, miten semmoisilla neuvoilla voitaisiin tappaa. Omai silloin kaatoi maahan ruutia, jota hänellä oli taskussaan, pani muutamia patruunoja ja sytytti kekäleellä. Pamaus ja savun pöllähdys herättivät läsnäolevissa niin suurta hämmästystä ja kauhua, etteivät he enää vähääkään epäilleet Omain juttuja. Omai tapasi Atiussa kolme tahitilaista, jotka tuuli oli ajanut merelle ja puolikuolleina kantanut tälle saarelle. Heidän tovereistaan oli seitsemäntoista kuollut nälkään. Haaksirikkoiset olivat niin tyytyväisiä Atiun asukkaitten ystävälliseen kohteluun, ettei ketään heistä haluttanut palata Tahitiin, vaikka Cook tarjosi vapaata matkaa. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka etäisetkin Tyynen meren saaret ovat voineet sattumain kautta saada asukkaansa. Polveten sitten pohjoista kohti Cook jonkun aikaa tutki v. 1774 löydettyä Palmerston-saaristoa ja sieltä erottuaan Tonga-ryhmää, löytäen useita saaria. Tongatabussa havaittiin helmik. 5 p. auringonpimennys. Tonga- eli Ystävyyssaarilla viivyttiin kaikkiaan kolmisen kuukautta ja oltiin kaiken aikaa mitä parhaissa väleissä alkuasukkaitten kanssa.

Tonga-saaristossa.

Cook toivoi sieltä saavansa runsaammin vettä ja ruokatavaroita. Jo uloimmilla pienillä saarilla laivain luo kokoontuikin veneitä, jotka toivat hedelmiä, juuria ja heiniä elukoille, sikoja ja kanoja teurastettaviksi. Anamuka-nimisen saaren sivuun laskettiin ankkuriin. Saaren päällikkö otti vieraat ystävällisesti vastaan ja hankki heille runsaasti kaikenlaisia ruokatavaroita. Hevoset ja muut kotieläimet vietiin laivoista maihin virkistymään, ja veres laidun nopeaan palauttikin niiden voimat. Eräs päälliköistä piti kansalle puheen, jossa hän kehoitti tuomaan vieraille kaikenlaisia maan tuotteita, ja puheella oli mitä paras vaikutus.

Toukokuun ensi viikolla saapui Anamukaan Tongatabusta, saariston suurimmasta maasta, Finau-niminen mies, joka esiteltiin Cookille koko saariston kuninkaana. Ja kun saarelaiset häntä kovin nöyrästi kumartelivat, niin Cook uskoi. Finau oli vieraille sangen suosiollinen, auttoi heitä kaikin tavoin ja sai muun muassa aikaan sen, että merimiehiltä varastettu kirves tuotiin takaisin. Anamukalaiset olivatkin ovelia varkaita ja jotkut päälliköistäkin puhalsivat esineitä, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kun eivät raipat auttaneet, niin kapteeni Clerke keksi keinon ajelluttaa laivan parturilla varkaitten pää aivan paljaaksi, jotta he joutuivat maanmiestensä pilkan alaiseksi, ja tämä se tehosi paremminkin.

Toukokuun puolivälissä laivat purjehtivat pohjoista kohti Hapai-nimiseen saareen, jota Finau oli kehunut kaikin puolin rikkaaksi ja hyvin varustetuksi, ja hän lähti itse mukaan. Hapai oli siihen saakka kokonaan tuntematon ja Cook senkin vuoksi mielellään suostui poikkeukseen, vaikka hänen aikomuksensa olikin ollut lähteä Tongatabuun. Tuskin laivat olivat käyneet Hapain luona ankkuriin, kun alkuasukkaita kokoontui niihin tuoden kaikenlaisia ruokatavaroita kaupan. Cook lähti Omain ja Finaun kanssa maihin, jossa häntä varten jo oli rakennettu aivan rantaan erikoinen maja, ja siihen tulivat kaikki päälliköt häntä tervehtimään. Kysyttiin, kauanko hän aikoi saarella viipyä ja mikä oikeastaan oli matkan tarkoitus. Kun Cookin vastaukset tyydyttivät, niin piti taas muuan päälliköistä Finaun kuiskausten mukaan kansalle puheen, kehoittaen kaikkia, sekä nuoria että vanhoja, pitämään Cookia ystävänään, joka aikoi heidän luonaan viipyä muutamia päiviä. Hän kielsi heitä varastamasta vierailta heidän saarella viipyessään ja muutoinkaan millään tavalla heitä häiritsemästä, ja lopuksi hän kehoitti heitä tuomaan laivoille sikoja, kanoja, hedelmiä ja kaikenlaisia tavaroita, joista he saisivat hinnaksi semmoisia tavaroita, joita hän luetteli. Englantilaisille hän sitten hienosti huomautti, että heidän olisi paras antaa päälliköille joitakuita lahjoja, ja tätä kehoitusta he tietenkin mitä auliimmin noudattivat.

Hapain juhlat.

Kun Cook toisena päivänä meni maihin, niin kokoontui rannalle hyvin suuri ihmisjoukko. Sitten lähestyi satakunta saarelaista, kantaen jamsijuuria, leipäpuun hedelmiä, banaaneja ja sokeriruokoja, jotka he latoivat Cookin vasemmalle puolelle kahteen kasaan. Sitten tuli toinen joukko samanlaisia tavaroita kantaen ja nämä latoivat kasan hänen oikealle puolelleen. Vasemmanpuolisen kasan luo sidottiin kaksi sikaa ja kuusi kanaa, oikeanpuolisen kasan luo kuusi sikaa ja kaksi kilpikonnaa. Kun kaikki nämä runsaat ruokatavarat oli siten järjestetty, että ne tekivät näkyisimmän vaikutuksen, niin kantajat sekaantuivat muuhun rahvaaseen, joka seisoi ympärillä suuressa piirissä. Piiriin astui sitten joukko miehiä, joilla oli kädessään kookospalmun oksia, ja juhlallisessa jonossa ympäri kuljettuaan he kahteen osastoon jakautuen istuivat muitten katsojain joukkoon. Pian kohosi sitten aina mies kummaltakin puolelta, pari toisensa jälkeen, ja palmunlehtiä ikäänkuin miekkoja käytellen suorittivat keskenään yhtä monta kaksintaistelua kuin oli pareja. Kutakin kaksintaistelua kesti, kunnes jompikumpi tunnusti itsensä voitetuksi, taikka hänen aseensa oli katkennut. Voittaja aina vähäksi aikaa istuutui päällikön eteen, nousi sitten ylös ja lähti paikoilleen. Samalla vanhat miehet, jotka toimittivat palkintotuomarien virkaa, antoivat päätöksensä taistelun tuloksesta ja kansa ilohuudoilla tervehti voittajaa. Kaksintaisteluitten välihetkillä painittiin ja nyrkkeiltiin, ja englantilaiset melko lailla hämmästyivät, kun kaksi naistakin astui piiriin ja nyrkeillään mukiloivat toinen toistaan, ettei paremmasta väliä. He saivat osakseen samat suosionosoitukset kuin miehetkin. Kun kisat olivat päättyneet, niin päällikkö julkisesti selitti, että suuremmat kasat olivat lahja Cookille, pienemmät Omaille. Samalla hän vakuutti, että vaikka kasat siksi päiväksi siihenkin jätettäisiin, niin takasi hän, ettei niistä ainoatakaan kookospähkinää katoaisi, ja niin kävikin. Kun lahjat illalla vietiin laivoihin, niin oli niitä neljä veneellistä. Tämä lahja oli suurin, mitä Cook vielä oli saanut keltään Tyynen meren päälliköltä. Hän senvuoksi antoi Finaulle runsaat vastalahjat ja tapauksen kunniaksi toimitti merisotaväen paraadin, joka suuresti ihastutti saarelaisia. Finau puolestaan antoi 105 miehen karkeloida, ja omituisen karkelonsa he suorittivat niin oivalla täsmällisyydellä ja tottumuksella, että se englantilaisten mielestä monin verroin voitti heidän omat sotilaalliset liikkeensä. Karkeloa, joka muistutti vanhoja klassillisia tansseja, säesti kaksi rumpua ja karkeloivain itsensä esittämä soma soinnukas laulu. Saarelaiset nähtävästi olivat itse mielestään tämmöisissä harjoituksissa etevämmät valkoisia. Mutta illalla tuli jälleen valkoisten vuoro. Cook poltatti laivoissa suuren ilotulituksen, ja rakettien räiske ja aurinkojen paukkuminen huvittivat saarelaisia sanomattomasti. Mutta he eivät tahtoneet nytkään jäädä huonommiksi, vaan suorittivat uuden karkelon, joka oli sangen omituinen ja jota säestivät vielä omituisemmat soittimet. Nämä olivat paksuja bamburuokoja, metristä kahteen pitkiä, yläpää avoin, alapää nivelsolmun sulkema. Soittajat kaiken aikaa takoivat suljettua alapäätä maahan määrätyssä tahdissa ja saivat siten eripitkillä ruo'oillaan syntymään eri korkeita bassoääniä. Diskanttia piestiin maahan asetetuista halkaistuista bamburuo'oista, jotka synnyttivät kirkkaan kiljuvan äänen. Yhdeksän tyttöä esitti sangen omituisen näytelmän. Keveine balettipukuineen he istahtivat maahan päällikön majan eteen. Sitten astui piiristä mies, joka alkoi nyrkeillään takoa impiä selkään, vuoron perään kutakin. Mutta kun hän oli neljännen tytön luo päässyt, niin hän kävi niin hävyttömäksi, että piiristä astui toinen mies, joka antoi hänelle kalloon iskun moisen, että hän näköjään pyörtyneenä käpertyi maahan. Ja eräs toinen takoi sitten muita impiä selkään, kunnes kaikki olivat saaneet. Englantilaiset eivät olleet oikein selvillä siitä, oliko tämä kaikki näytelmää, vai oliko osa täyttä totta. Näin koputeltu balettiseura sitten tanssi.

Cook kävi sitten saaren sisäosassa ja näki, että se oli hyvin viljelty. Samana päivänä kävi hänen vieraanaan Latuliboula, jonka hän edellisellä matkallaan oli tullut tuntemaan Tongatabun päälliköksi, ja Cook huomasi nyt, että viekas Finau oli häntä pettänyt ja ettei hän ollutkaan saariston kuningas, kuten oli väittänyt. Tämä ei kuitenkaan estänyt hyvää suhdetta edelleenkin jatkumasta, ja Finau lupasi hankkia englantilaisille runsaat veneelliset ruokatavaroita Wawaonkin saarelta, jonne hän ei kuitenkaan tahtonut heitä seurakseen. Cookin odotellessa hänen paluutaan saapui laivalle vieraaksi hyvin lihava mies, Poulaho nimeltään, ja hänkin sanoi olevansa Tonga-saariston kuningas. Poulahokin, kolmas tämän arvoinen mies, johon oli tutustuttu, oli hyvin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja samat juhlat uudistuivat. Finau vihdoin monen päivän kuluttua palasi matkaltaan, mutta ilman minkäänlaisia varastoja; ne muka olivat veneineen päivineen ja miehineenkin joutuneet myrskyssä aaltojen saaliiksi. Muilta saatiin kuitenkin kuulla, että Finau lasketteli omiaan, arvatenkin siinä toivossa, että englantilaiset tyhjästä maksaisivat hänelle hyvän vahingonkorvauksen. Poulaholta kuultiin, ettei hän ollut kuningaskaan. Poulahon läsnäollessa Finau ei edes uskaltanut syödä eikä juoda, niin alhainen hänen yhteiskunnallinen asemansa todellisuudessa oli.

Tongatabussa.