Kansatieteelle tämä rotu kuitenkin on sangen tärkeä, ja senvuoksi on huolellisesti koottu kaikki tiedot, mitä heistä on jälkimaailmalle säilynyt. A.H. Keane heistä kirjoittaa: »Tasmanian alkuasukkaat olivat vielä alemmalla kehityskannalla kuin australialaiset. He elivät hajanaisina parvina, ilman perinnöllisiä päälliköitä ja ilman minkäänlaista yhteiskunnallista järjestystä. Heidän lukumääränsä ei liene ollut pariatuhatta suurempi. Ja tämäkin vähälukuinen kansa puhui monta murretta, joista ei tiedetä, olivatko ne edes samaa alkujuurta. Sibilanttien puutteen puolesta nämä kielet olivat samanlaisia kuin Australiankin, mutta rakenteeltaan vielä kömpelömpiä ja niin epätäydellisiä, ettei lauseen rakentamiseksi ollut edes varmaa sanajärjestystä, vaan ilmaistiin äänenpainolla ja eleillä semmoisia ajatusvivahduksia, joita varten meillä on moodit, taivutukset ja luvut. Abstraktiset puheenparret olivat harvinaisia. Heillä oli eri nimi jokaista eri kumipuuta varten ja muitakin puulajeja varten, mutta yleistä »puu» sanaa puuttui. Ei myöskään ollut senkaltaisia laatusanoja kuin »kova», »pehmeä», »lämmin», »kylmä», »pitkä», »pyöreä» »lyhyt» j.n.e. Jos tahdottiin kovuutta ilmaista, niin sanottiin »niinkuin kivi», jos pyöreyttä, »niinkuin kuu», j.n.e. Ja tavallisesti vielä jollain liikkeellä ilmaistiin, mitä sanalla tarkoitettiin.
»Vaikka he kuljettivat mukanaan kekäleitä, niin ei silti ole varmaa, osasivatko he tehdä tulta hankaamalla taikka muullakaan tavalla. Mutta he muistivat ajan, jolloin ei tulta ollut ensinkään, kunnes kaksi mustaa miestä oli sitä heitellyt ympärilleen niinkuin tähtiä korkealta mäeltä. Kansa oli säikähtänyt ja juossut pois, mutta palannut sitten takaisin ja tehnyt puista tulen, eikä sen koommin ollut kadonnut maasta tuli. Nuo mustat miehet ovat nyt pilvissä, mutta selkeinä öinä he näkyvät tähtinä. Ja he toivat tasmanialaisten esi-isille tulen.
»Tasmanialaisilla ei ollut juuri minkäänlaisia aseita, ei australialaisten bumerankia eikä heittokeppiä, ei kilpeä. Heillä ei ollut muuta kuin waddy-nuija ja kahta lajia hyvin huonotekoisia puukeihäitä, joitten kärki oli tulessa karkaistu. Kun niissä ei ollut kivi- eikä luukärkeä, niin ne oikeastaan olivat vielä huonompia aseita kuin vanhemman kivikauden aseet, joissa oli sangen tehokkaat piikiviterät.
»Tasmanian asukkaat söivät liskoja, käärmeitä, toukkia ja matoja, kun ei saatu opossumia, wombattia, kengurua, lintuja ja kaloja, he söivät juuria, siemeniä ja hedelmiä, mutta eivät ihmislihaa, eivät ainakaan tavallisissa oloissa, Samoin kuin bushmanit hekin söivät suunnattoman paljon, milloin saivat. Veneet olivat puun kuoresta ja sangen hatarat, ja niitten ohella käytettiin samanlaisia lauttoja kuin Torres-salmessa. Mutta vakinaisia asumuksia heillä ei ollut, tuulta vastaan rakennettiin oksista ja saloista kaarevia suojuksia. Missä sopi, he asustivat luolissa ja rotkoissa taikka maakuopissa ja kuruissa. Miehet kulkivat aivan alasti, naisilla oli vähän nahkoja pukiminaan. Koristamista varten ruumista maalailtiin punakeltaisella, hiilellä ja grafiitilla ja toisilla oli simpukankuorista koottu kaulakoriste.»
Cook ja myöhemmätkin purjehtijat huomasivat heidät hyvin ystävälliseksi ja hyvänluontoiseksi kansaksi, joka ei osoittanut minkäänlaisia vihamielisyyden oireita. Semmoiset julmat kidutukset ja typistykset, jotka ovat australialaisten kesken yleisiä, olivat Tasmanian alkuasukkaille tuntemattomia, mutta syynä siihen epäilemättä oli se seikka, etteivät he vielä olleet kohonneet alkuperäiseltä perhekannalta heimojärjestyksen kehittyneemmälle kannalle, jolloin yksityisellä on velvollisuuksia ei ainoastaan perhettä, vaan yhteiskuntaakin kohtaan, ja jolloin yleensä asukkaitten elämä käy paljoa rikkaammaksi ja monimutkaisemmaksi.
Kun valkoinen rotu alkoi vallata Tasmaniaa siihen pysyvästi asettuakseen, niin muuttui alkuasukkaitten mielenlaatu. Heidän täytyi ruveta taistelemaan olemassaolonsa puolesta uudisasukkaita vastaan, jotka kuuluivat eurooppalaisen yhteiskunnan raaimpiin luokkiin ja vainosivat mustia alkuasukkaita julmemmin kuin metsän eläimiä. Silloin tasmanialaisetkin karkenivat ja julmistuivat, eivätkä kammonneet mitään hirmutyötä itseään puolustaessaan. Mutta heidän taistelunsa oli alun pitäen toivotonta sekä pienen luvun että huonojen aseitten vuoksi.
Cook oli yhä vielä siinä käsityksessä, että Tasmania oli Australian eteläisin niemimaa. Salmi, joka sen mannermaasta erottaa, jäi myöhemmän purjehtijan löydettäväksi.
Uudessa Seelannissa.
Tasmaniasta tammikuun lopulla lähdettyään Cook ohjasi Uuteen Seelantiin, jonka ranta 16 p. helmikuuta tuli näkyviin, ja laski ankkuriin molempia saaria erottavaan salmeen. Alkuasukkaat eivät tahtoneet uskaltaa alussa ryhtyä englantilaisten kanssa minkäänlaisiin tekemisiin, he kun luultavasti pelkäsivät kostoa »Adventuren» miesten murhasta. Cook antoi kuitenkin pystyttää maalle teltat toimittaakseen tähtitieteellisiä mittauksia, ja alkuasukkaat, huomatessaan valkoisten rauhalliset aikeet, kävivät nyt rohkeammiksi ja rakensivat tuota pikaa majoja heidän leirinsä viereen. Toiset toivat saaren sisäosista kaupan kaloja ja vaimoja, mutta eivät kumpaisetkaan kelvanneet merimiehille, joitten tuoreessa muistissa oli »Adventuren» miesten surkea kohtalo tällä samalla rannalla. Eräs Kahura-niminen päällikkö oli väkivaltaisuutensa vuoksi alkuasukkaitten kesken vihattu, jonka vuoksi he yllyttivät valkoisia häntä vastaan ilmaisemalla, että hän juuri oli johtanut hyökkäystä surmattua venekuntaa vastaan. Samalla saatiin heidän kertomuksensa tapauksesta, ja se luultavasti oli oikea. Muuan venekunnan miehistä oli ostanut saarelaisilta kivikirveen, mutta ei ollutkaan antanut siitä hintaa, jonka vuoksi saarelainen otti häneltä väkisin leipää ja kalaa, joita tämä oli ruokaeräkseen saanut. Siitä syntyi tappelu, ja merimiehet ampuivat kaksi pyssynlaukausta, jotka kaatoivat kaksi saarelaista. Maorit silloin hyökkäsivät heidän kimppuunsa niin ylivoimaisina, etteivät nämä edes ehtineet kolmatta laukausta ampua, vaan kaikki saivat surmansa. Cook ei kuitenkaan tehnyt Kahuralle mitään, ehkä siitä syystä, että hänelle annettu esitys saattoi olla valheellinen, keskenäistä kostoa varten keksitty, ja koska hän tahtoi kaikin mokomin saada hyvän sovun aikaan. Maorit koettivat saada hänen apuaan naapurikyliä vastaan, mutta kaikki tämmöiset pyynnöt hän tietysti hylkäsi. Toisin olisivat portugalilaiset ja espanjalaiset menetelleet, kuten Magalhãesin esimerkki osoitti.
Omai pyysi saada ottaa Uudesta Seelannista jonkun miehen kanssaan kotimaahansa. Taweiharua-niminen 18-vuotias nuorukainen suostui lähtemään hänen kanssaan, ja eräs kymmenvuotias poika, Kokoa nimeltään, yhtyi hänen seuraansa. Vanhemmat eivät vastustaneet kummankaan matkaa, vaikka Cook sanoi, että he tuskin milloinkaan palaisivat. Kokoan isä päinvastoin mielihyvällä toi poikansa laivaan ja riisui häneltä kaikki vaatteet, sillä ne olivat hänelle arvokkaammat kuin poika, josta hän aivan välinpitämättömänä erosi. Matkaan lähdettäessä molemmat maori-nuorukaiset jonkun aikaa itkivät taivaanrannan alle painuvaa kotimaataan, mutta pian he tottuivat kohtaloonsa. Heiltä saatiin kaikenlaisia tietoja Uuden Seelannin oloista. Maorien sanottiin elävän ainaisessa pelossa, että heidät tapettaisiin ja syötäisiin, koska saarella vallitsi ainainen sotatila. Riidat, joita sattui yksityisten, kyläin tai kokonaisten heimojen kesken, kaikki asekäsin ratkaistiin. Ja kaadettu aina syötiin. Yleisen luulon mukaan joutuivat syödyt kuoleman jälkeen ikuiseen tuleen, jotavastoin semmoiset, jotka kuolivat luonnollisen kuoleman, taikka joitten ruumiit pelastettiin surmaajain käsistä, pääsivät jumalten asuntoihin. Siitä syystä jokaisella maorilla oli kahdenkertainen syy varoa, ettei hän joutunut vihollisensa hampaihin. Maorit valmistivat aseensa suurimmalla huolella ja harjoitelivat alituiseen niitten käytäntöä. Hyökkäykseen käydessään he aloittivat hurjan sotalaulun, pitäen tarkkaa tahtia, vaikka nuotti olikin miten sattui. Kuta enemmän he kiljuivat, sitä enemmän kiihtyi heidän kiukkunsa, ja tappelu oli sen mukaan säälimätön ja verinen. Ennenkuin vastustaja vielä oli ennättänyt henkeänsä heittää, hänet hakattiin kappaleiksi ja lihattiin syötäväksi.