Näin päättyi retki, joka on kaikkien aikain löytöretkistä tärkeimpiä. Ainoastaan yhden miehen Cook oli menettänyt sairauden kautta niinä kolmena vuotena, jotka oli matkalla oltu, ja tämä erinomainen huolenpito väestön terveydentilasta olikin päävaikuttimia matkan menestymiseen.
Cookin halpa syntyperä epäilemättä oli syynä siihen, etteivät hänen erinomaiset ansionsa saaneet likimainkaan niin suurta tunnustusta, kuin ne olisivat ansainneet. Hänet kuitenkin nyt ylennettiin täydeksi laivastokapteeniksi ja nimitettiin Greenwichin merimiessairaalan kuvernööriksi. Sitäpaitsi Royal Society, Englannin tiedeseura, valitsi hänet jäsenekseen ja antoi hänelle Copleyn kultamitalin.
Omai.
Furneaux oli tuonut mukanaan Englantiin tahitilaisen Omain, ensimmäisen polynesialaisen, mitä maanosaamme on saapunut. Kertomukset Tyynen meren paratiisista olivat jo herättäneet suurta huomiota ja virittäneet ihmisten mielikuvituksen, ja Omai senvuoksi oli päivän sankarina Lontoossa.
Korkeimpiinkin seurapiireihin hänet otettiin vastaan ja hän sai olla läsnä loistavissa juhlissa. Odottamattoman nopeaan hän oppi eurooppalaiset seurustelutavat, eikä hämmästynyt, vaikka hänet hovissakin esiteltiin. Eurooppalaiset huvitukset häntä erinomaisesti miellyttivät. Hän osoitti muutenkin hyvää älyä ja oppi esim. jotenkin hyvin shakkia pelaamaan. Mutta tietysti hän niin paljon uutta nähdessään kiintyi vain ulkonaisuuksiin. Paljon hän sai lahjoja ja vielä enemmän hän pyysi. Kaikkein palavimmin hän halusi posetiivia, sähkökonetta, teräspaitaa ja ritarivarustuksia. Kaksi vuotta Englannissa oleskeltuaan hän palasi Cookin kanssa v. 1776 kotimaahansa.
Cookin kolmas retki..
Cookin toinen retki oli selvittänyt, että vaikka etelänavan seuduilla olisikin ollut maata, niin ei se maa kuitenkaan kylmyytensä ja jäisyytensä vuoksi milloinkaan kelpaisi asuttavaksi, ja kun tämä tuli tiedoksi, niin halu jatkaa löytöjä sillä suunnalla laimeni. Mutta Cook ei silti saanut jäädä kauaksikaan aikaa joutilaaksi. Kaksi niin onnistunutta suuriarvoista retkeä kehoitti empimättä jatkamaan työtä. Tyynen meren pohjoisosissa oli vielä rantoja, jotka kaipasivat tarkempaa tutkimista, vaikka venäläiset olivatkin osapuilleen selvitelleet Koillis-Aasian maantieteelliset olot ja kulkeneet meren poikki Alaskaankin. Tyynen meren pohjoisosiin Englannin hallitus nyt päätti lähettää Cookin siinä toivossa, että hänen taitonsa ja tarmonsa kautta ehkä luoteisväyläkin vihdoin löydettäisiin. Hänelle varustettiin jälleen kaksi laivaa, »Resolution» ja »Diseovery» ja jälkimmäisen johto uskottiin kapteeni Clerkelle, joka oli ollut ennen sekä Byronin että Cookin mukana Tyynellä merellä. Luonnontutkimisen ynnä kansain tapain ja kielten muistiin kirjoittamisen sai toimekseen »Resolutionin» lääkäri Anderson. Retkikunnan keralla palasi kotimaahansa Omai, josta jälleen oli matkalla paljon apua tuntemattomiin saariin poikettaessa. Mukaan otettiin monenlaisia kotieläimiä Polynesian köyhän kotieläimistön kartuttamiseksi.
Cook purjehti Plymouthista 12 p. heinäk. 1776. Hän päätti jälleen valita Tahitin keskusasemakseen ja purjehti sinne Hyväntoivonniemen, Kerguelen saaren ja Uuden Seelannin kautta. Tällä kerralla viivyttiin joku aika Tasmaniassa ja tutustuttiin sen alkuasukkaihin, jotka olivat toista rotua kuin Australian ja kaikesta päättäen vielä alkuperäisempää.
Tasmanian alkuasukkaat.
He olivat keskuläntiä, hyvin tummia, tukka villainen kuin neekerin, mutta kasvot jotenkin miellyttävät. He eivät olleet milläänkään kirveistä, puukoista eivätkä ongenkoukuista, vaikka tahitilaiset paikalla olivat älynneet niitten arvon. Miehet olivat melkein alasti, naisilla oli kengurunvuota harteillaan, toinen lanteillaan. Vaimot, varsinkin vanhemmat, olivat tavattoman rumia. Englantilaiset retkeilivät saaren sisäosiinkin ja ampuivat eräästä lammesta paljon sorsia. Tämä seikka, että he laukauksella saattoivat pitkän matkan päästä saada runsaat saaliit, tämä se vasta tasmanialaisia hämmästytti, ja he paikalla vaativat itselleen osaa saaliista. Kotieläimet, joita oli Euroopasta mukaan otettu lahjoiksi Tyynen meren saarelaisille, vietiin maihin — ne mitä oli myrskyisen matkan jälkeen elossa — ja saaren oivallisilla laitumilla ne nopeaan virkistyivät. Lähemmin saarelaisiin tutustuttua heidät huomattiin sangen miellyttäväksi roduksi, lempeiksi ja samalla iloisiksi, mutta keskenään he siitä huolimatta kävivät alituisia sotia. Heidän asumuksensa, veneensä ja kaikki pyynti- ja työaseensa olivat kaikkein alkuperäisintä mallia, jonka vuoksi retkeläiset luulivat heitä paljoa huonompilahjaisiksi kuin he todella olivatkaan. Tämä omituinen vähälukuinen rotu, joka oli ehkä Australian vanhinta alkuväestöä, kuoli sitten: nopeaan sukupuuttoon. V. 1815 oli heitä jäljellä joku tuhatkunta ja viimeinen kuoli v. 1876.