Vancouver oli, samoin kuin useat muutkin hänen aikansa parhaista purjehtijoista, Cookin oppilas ja oli perinyt monta suuren edeltäjänsä etevää ominaisuutta. Hän lähti matkaan kahdella laivalla huhtikuussa 1791, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri Intian mereen ja saapui syyskuussa myrskyisen matkan jälkeen Australian rannikolle, jota hän tutki pitkän matkan. Tasmanian ohi purjehdittiin Uuteen Seelantiin ja korjattiin sen rannikon karttaa, jonka jälkeen purjehdittiin Tahitiin ja sieltä Sandwich-saarille, joiden olot olivat Cookin käynnin jälkeen paljon muuttuneet, muun muassa sen johdosta, että turkiskauppiaat olivat tuoneet saaristoon ampuma-aseita. Huhtikuun puolivälissä 1792 saavuttiin »Uuden Albionin» rannalle ja retkikunta saattoi aloittaa varsinaisen työnsä. Koko rannikko tarkoin tutkittiin ja kartoitettiin pohjoista kohti edeten. Se oli yleensä suora ja suojaisia lahtia oli vähän, vaikka takamaa olikin kaunis, metsäinen ja vuorinen. Kap Mendocinon ohi yhä kauemmaksi pohjoista kohti edettäessä tavattiin siellä täällä alkuasukkaita, jotka olivat ystävällisiä ja avuliaita. Eräässä kohdassa merivesi oli sameata kuin jokivesi, mutta Vancouver ei keksinyt syytä, suurta Columbia-jokea, joka sillä kohdalla purki vetensä mereen. Joen oli vähäistä ennemmin löytänyt amerikkalainen purjehtija Robert Gray, joka sille oli antanut laivansa nimen. Vancouver tapasi matkalla tämän purjehtijan ja kuuli hänen löydöstään, joka sitten vaikutti, että Oregonin rannikko joutui Yhdysvalloille eikä Englannille. Joen varsinaiset löytäjät lienevät kuitenkin olleet espanjalaiset, jotka paria vuosikymmentä aikaisemmin samalla olivat julistaneet rannikon omakseen.
Huhtikuun 29:ntenä Vancouver saapui Juan de Fuca-salmeen, joka oli purjehtijain kesken kuulu, vaikk'ei kukaan ollut sitä tutkinut eikä edes nähnytkään se mies, josta se on nimen saanut (II, s. 419). Vancouver ryhtyi nyt kartoittamaan- näitä erinomaisen monimutkaisia rantavesiä ja suoritti työn, jonka vertoja perusteellisuuden ja tarkkuuden puolesta löytöretkien historia tuskin toista tuntee. Hän oli päättänyt tutkia joka sopen, josta ehkä saattaisi lähteä Atlantinmereen tuo kauan kaivattu salmi, ja silmäys karttaan riittää osoittamaan, kuinka suunnaton määrä lahtia ja kapeita vuonoja sitä varten oli perukkaan saakka etsittävä ja kartoitettava. Vancouver aina jätti molemmat laivansa varmaan ankkuripaikkaan ja upseereineen veneillä suoritti rantavesien tutkimisen ja kartoituksen. Monet paikat, jotka näillä retkillä nimitettiin, muistuttavat meille hänen upseereitaan, muun muassa Puget Sound-vuono, joka Juan de Fuca-salmesta pistää kauas Washingtonin sisäosiin. Veneretkillä koottiin runsaasti havaintoja maan luonnosta ja asukkaista ja Vancouver laati niiden perustuksella kertomuksen maan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Puget Sound metsineen ja niittyineen varsinkin herätti luonnonkauneudellaan ihastusta; mutta se oli silloin vielä melkein asumatonta seutua. Sisämaasta näkyi korkeita lumihuippuja, ja korkein sai nimekseen Mount Rainier erään meriupseerin mukaan, joka myöhemmin yleni amiraaliksi, samoin kuin Pugetkin.
Kun salmea ei löytynyt näiltä vesiltä, niin retkikunta vähitellen alkoi kulkea rannikkoa seuraillen pohjoista kohti, tutkien tarkkaan Vancouverin saaren ja mannermaan välisen rannan Nootka-salmeen saakka ja hankkien varman tiedon siitä, ettei ainakaan näiltä latitudeilta ollut väylää Hudson-lahteen. Osan salmesta olivat jo espanjalaiset ennättäneet tutkia. Pohjoisempana maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi ja karummiksi, vuoret paljaammiksi, mutta asukkaitten kanssa oltiin kaikkialla mitä parhaissa väleissä.
Elokuun lopulla retkikunta palasi Nootka-salmeen, Vancouver-saaren länsirannalle, johon oli saapunut kotimaasta varastolaiva ynnä espanjalainen komissaari Quadra, jonka kanssa piti sovittaman rannikon omistuksesta. Mutta kun sopimusta ei saatu aikaan, niin Vancouver lähetti yhden upseereistaan kotimaahan ohjeita saamaan ja purjehti itse etelää kohti. Yksi hänen laivoistaan — hänellä oli varastolaivan saavuttua kolme — purjehti Columbian suistamolahteen hyökylaineitten läpi, jotka melkein kokonaan salasivat salmen suun, ja retkeläiset nousivat jokea pitkän matkaa sisämaahan, tutkien sen väyliä ja seurustellen asukkaitten kanssa, jotka pitkin matkaa olivat ystävällisiä. Lähellä etäisintä saavutettua kohtaa nähtiin komea, lumipeittoinen vuori, joka sai nimensä etevästä purjehtijasta lordi Koodista. Retkikunta sitten viipyi jonkun aikaa Californian Montereyssa, jonka jälkeen se purjehti Sandwich-saarille. Välillä huomattiin olemattomaksi eräs saaristo, jonka espanjalaiset olivat karttaan merkinneet, paranneltiin Sandwich-saariston karttaa ja palattiin maaliskuussa 1793 Amerikan rannalle edellisenä syksynä kesken jäänyttä työtä jatkamaan. Syksyn tullessa oli rannikko 56°44':n leveydelle saakka huolellisesti kartoitettu. Etäisin niemi sai nimeksi Kap Decision (Ratkaisun nokka), sillä siihen saakka oli kaikiksi ajoiksi osoitettu toivotun salmen olemattomuus. Vancouver nimitteli vedet ja maat, mutta säilytti myös semmoisia nimiä, joita eräs varhaisemmin käynyt espanjalainen retkikunta oli antanut. Tämän jälkeen hän palasi Nootkaan ja Montereyhin, mutta kun vastaanotto siellä oli epäystävällinen — Monterey silloin vielä kuului Espanjalle — niin hän purjehti Sandwich-saarille talvea viettämään, käyttäen tilaisuutta saariston kartan parantamiseksi.
Maaliskuussa 1794 Vancouver vielä kerran palasi Amerikan luoteisrannikolle työtään jatkamaan. Hän purjehti nyt Alaskan etelärannikolle, tutki suuren Cook-vuonon ja vuonot siitä itään päin, kunnes sai tämän kartoituksen edellisen kesän työhön liitetyksi. Pitkin matkaa saatiin ihailla rannikkoa seurailevaa mahtavaa alppijonoa ja Vancouver sen yhtenäisestä rintamasta päätti, ettei sen poikki saattanut olla mitään aukkoa mantereen sisäosiin. Kun Chatham- ja Lynn-vuonon seudut vielä oli perinpohjin etsitty, niin oli suuri työ loppuun suoritettu, ja Vancouver upseereineen ja miehineen vietti suuren juhlan. Retkikunta purjehti Nootkaan ja sieltä Chilen ja Kap Hoornin kautta kotimaahan. Tuskin ennätti Vancouver kirjoittaa retkestään kertomusta, kun hänet kuolema tapasi v. 1798, ja hänen veljensä yhdessä kapteeni Pugetin kanssa julkaisi matkakertomuksen.
Kapteeni Broughton, jonka Vancouver oli lähettänyt kotimaahan ohjeita hakemaan, takaisin palattuaan purjehti Hawaijin kautta Japaniin, korjaten ja täydentäen paljon sen karttaa. Toisella matkallaan hän korjaili ja täydensi La Pérousen laatimaa Sahalinin sekä Amurin suistamon ja Korean välisen mannerrannikon karttaa. Tällä matkalla hän menetti toisen laivansa Japanin rannikolla. Hän palasi Englantiin v. 1799.
Australian valtaus.
Englannin hallitus päätti v. 1786 perustaa Australiaan vankilasiirtokunnan ja valitsi sen paikaksi Botany Bayn, jossa Cook oli noussut maihin ja tavannut niin paljon kasveja, että hän oli siitä lahdelle nimen antanut. Kapteeni Arthur Phillip lähetettiin seuraavan vuoden alkupuolella pienen laivaston keralla yritystä alkuun panemaan. Ensimmäisen siirtokunnan paikaksi valittiin kuitenkin viereinen Port Jackson, koska sillä Botany Bayhin verraten oli paljon etuja. Satama oli erinomainen, ja pienestä vankilasiirtokunnasta, joka sen etelärannalle perustettiin, kasvoi aikaa myöten Sydneyn kaupunki. Tyhjinä palaavat laivat kulkivat eri teitä ja täydensivät monella tavalla entisiä löytöjä. Eräs purjehti Tyynen meren keskitse Kermandec-saarien kautta Tahitiin, jossa Cookin vanhat tuttavat Otu ja Oedidi vielä elivät, mutta Omai oli kuollut. Laiva sai mitä parhaan vastaanoton, ja miehistö, jonka kesken keripukki oli tehnyt pahoja tuhoja, nopeaan parani. Tahitista kapteeni Lever purjehti Macaoon. Luutnantti Shortland tutki Uuden Guinean koillispuolisia saaristoita, luullen Salomon saarien olevan samaa suurta saarta. Keripukki alkoi kuitenkin tehdä niin kamalia tuhoja, että toinen laivoista oli upotettava, ja toinen töin tuskin pääsi Bataviaan, josta kotomatka kulki tuttuja teitä. Samoin toisetkin palaavista laivoista mikä milläkin kulmalla täydensivät karttaa. Luutnantti Ball, joka niinikään tutki Salomon saaria, palasi kotimaahan Kap Hoornin tietä ja toi mukanaan Eurooppaan ensimmäisen kengurun. Kapteenit Marshall ja Gilbert purjehtivat Mikronesian kautta, joka oli Tyynen meren vähimmin tunnettuja osia, löytäen saaristot, jotka ovat heistä nimensä saaneet.
William Bligh ja »Bountyn» seikkailut.
Samaan aikaan kun Australia sai ensimmäisen siirtokuntansa, Englannin hallitus lähetti retkikuntia, joiden piti tuoda leipäpuu Tyynen meren saarilta Länsi-Intiaan. Josef Banks, Cookin mukana ollut luonnontutkija, hartaasti kannatti näitä yrityksiä. Ensimmäisen retken teki luutnantti William Bligh »Bounty» laivalla. Bligh, joka oli etevä ja tarmokas, vaikka kiivas ja mielivaltainen kapteeni, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri, Uuden Seelannin ja Bounty-luotojen kautta Tahitiin ja otti sieltä suuren joukon leipäpuita. Mutta Ystävyyssaarilla laivaväki Fletcher Christianin johdolla teki kapinan, se kun oli kapteeniinsa suuttunut ja ihastunut Polynesian asukkaihin ja luontoon. Bligh ja hänen kanssaan 18 miestä pantiin pieneen laivaveneeseen, mukaan vähän ruokavaroja mutta aseita ei ensinkään. Vaikka tämä täpötäysi vene vähine varustuksineen täten hylättiin avuttomaksi valtamerelle, niin pelastui se kuitenkin, ja harvoin on vähemmillä apuneuvoilla suoritettu uljaampaa merimatkaa. Bligh veneineen jonkun aikaa kuljettuaan näki maata ja saapui Tofoa-saareen, jossa kuitenkin koko joukko oli vähällä saada surmansa asukkaitten kavalassa äkkihyökkäyksessä. Ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin ruveta pyrkimään veneellä Itä-Intiaan. Vaikk'ei Blighillä ollut karttaa, niin purjehti hän kuitenkin pasaadituulen tasaisesti työnnellessä ensin Fidshi-saarille, kulki tämän saariston läpi, tuli Uusille Hebrideille ja sieltä vihdoin aavan meren poikki pääsi Australian rannikolle. Vene onneksi tapasi barrierisärkän — Australian rannikon ulkopuolella kulkevan korallisärkän — 13 leveysasteen vaiheilla, jolla kohdalla siinä on aukko. Australian rannalla tavattiin pieni saari, joka nimitettiin »Pelastuksen saareksi». Matka rannikkoa pitkin Torresin salmeen suoritettiin kuudessa päivässä. Ruoan avuksi koottiin rannalta äyriäisiä ja mitä muuta syötävää löydettiin. Tosin alkoivat miesten voimat yhä enemmän loppua, mutta siitä huolimatta päästiin onnellisesti Torresin salmen läpi ja saavuttiin Timoriin 12 p. kesäk., 41 päivää siitä kun oli Tofoasta lähdetty. 41 vuorokaudessa oli kuljettu kaikkiaan 6000 kilometriä, s.o. 146 kilometriä vuorokaudessa. Säät ja tuulet olivat olleet mitä suotuisimmat. Muutoin ei niin nopea matka pienellä veneellä olisi ollut mahdollinen. Kupangissa hollantilaiset uudisasukkaat ottivat mitä ystävällisimmin vastaan Blighin ja hänen toverinsa. Heille myötiin pieni kuunari ja sillä he sitten purjehtivat ensinnä Bataviaan ja sitten edelleen Eurooppaan. Bligh ennätti vielä ennen kuolemaansa nähdä monet vaarat ja seikkailut ja yleni amiraaliksi. Toisella retkellä hän kuljetti Tahitista leipäpuunkin Länsi-Intiaan.