Warren Hastings.
Cliven jälkeen nimitettiin maaherraksi Warren Hastings, eräs komppanian virkamiehiä, joka oli perinpohjin perehtynyt Intian asioihin. Clive oli perustanut Intian brittiläisen vallan, mutta vasta Hastings järjesti sen hallinnon. Hän ei kuitenkaan saanut kauankaan rauhassa vaikuttaa, ennenkuin sota vaati hänen koko huomionsa ja voimansa. Mahratta-valtioissa oli syntynyt kruununperimysriitoja ja Bombayn maaherra käytti tilaisuutta koettaakseen saada nämäkin valtiot brittiläisen vallan alaisiksi. Hän rupesi erään kruununtavoittelijan liittolaiseksi; tämä lupasi hänelle Salseten ja muitakin paikkoja, ja siitä seurasi sota, johon ylimaaherrakin kaikella tarmolla otti osaa, vaikka hän oikeastaan oli tämän politiikan vastustaja. Englantilainen armeija marssi nyt kenraali Goddardin johdolla ensi kerran koko Etu-Intian niemimaan poikki ja melkein miekan iskutta valloitti Gujeratin rikkaan maakunnan. Eräs toinen armeija kapteeni Pophamin johdolla rynnäköllä valloitti Gwaliorin kalliolinnan, jota pidettiin koko Hindustanin avaimena. Eräs Bombaysta liikkeelle lähtenyt joukko sitävastoin kärsi tappion, eikä komppania senvuoksi suuriakaan hyötynyt lopullisessa rauhanteossa.
Pian kuitenkin oli kestettävä uusi ja vaarallisempi sota. Se alkoi Madrasin brittiläisten viranomaisten omavaltaisen menettelyn johdosta. Mysoren hallitsija Hyder Ali ja Dekkanin Nizam, Intian molemmat voimallisimmat muhamedilaiset hallitsijat, yhtyivät mahrattain kanssa englantilaisia vastaan. Mahratat ja Nizam saatiin liitosta eroamaan, mutta Hyder Alin armeija iski kuin ukonnuoli Carnaticiin ja voitti peräti melkoisen brittiläisen osaston, ja hänen ratsuväkensä samosi ryöstäen kautta maan aina Madrasin varustuksien edustalle saakka. Hastings pani silloin liikkeelle Bengalin koko sotavoiman, Hyder Alin oli pakko peräytyä ja hänen poikansa Tippu teki rauhan v. 1784. Toinen englantilainen osasto kulki etelässä niemimaan poikki pitääkseen aisoissa Nizamia ja mahrattoja, jos he alkaisivat osoittaa levottomuuden oireita.
Vaikka ranskalaiset olivat menettäneet vaikutusvaltansa niemimaan rannoilla, niin juonivat he kuitenkin edelleenkin kaikin tavoin englantilaisia vastaan. He rupesivat sisämaan itsenäisien valtakuntien neuvonantajiksi, harjoittivat niiden sotaväen, hankkivat niille aseita, ja olipa siellä maanruhtinaitten palveluksessa kokonaisia ranskalaisia osastoltakin valmiina sodan tullen marssimaan englantilaisia vastaan. Samalla kun brittiläiset viranomaiset parhaan taitonsa mukaan koettivat järjestellä Bengalin ja myöhemmin muittenkin hallussaan olevien alueitten oloja, täytyi heidän alati olla sotaan valmiina. V. 1790 oli Mysoren ruhtinasta Tippua vastaan käytävä uusi sota, jossa mahratat ja Nizam jälleen olivat englantilaisten liittolaisina. Tippu nöyrtyi vihdoin, kun lordi Cornwallis lähestyi hänen pääkaupunkiaan; hänen täytyi luovuttaa puolet maistaan englantilaisten liittolaisille, jotka ne keskenään jakoivat, ja maksaa melkoinen sotakorvaus. Mutta Tippu hehkui kostonhimoa ja käytti hyväkseen ensi tilaisuutta. Markiisi Wellesley oli silloin Bengalin käskynhaltijana. Wellesleyn käsityksen mukaan ranskalaiset yhä vieläkin olivat brittiläisten vaarallisimmat viholliset Intiassa, ja koska ranskalaiset juuri olivat Tippu sulttaanin neuvonantajat ja liittolaiset, niin piti hän uutta sotaa tätä vastaan välttämättömänä. Napoleon oli siihen aikaan Egyptissä voittamattomine joukkoineen ja yleensä tiedettiin, että hänen aikomuksenaan oli valloittaa tämä maa, sieltä käsin tuhotakseen englantilaisten mahti Intiassa, jonka suuren merkityksen saarivaltakunnalle hän hyvin älysi. Ranskalaiset olivat jo saaneet Dekkanin Nizaminkin sotaväen järjestelyn ja johdon käsiinsä, ja mahrattainkin armeija oli saanut ranskalaisen harjoituksen. Ensiksi Wellesley kääntyi Nizamia vastaan ja pakotti hänet hajoittamaan ranskalaiset pataljoonansa sekä sitoutumaan, ettei hän ilman brittiläisen käskynhaltijan lupaa ottaisi ketään ulkomaalaista palvelukseensa. Tämän jälkeen paljastettiin Tipun juonet ranskalaisten kanssa ja häntäkin vaadittiin rupeamaan Englannin ylivalvonnan alaisuuteen. Kun hän ei siihen suostunut, niin alkoi sota. Yksi brittiläinen armeija marssi Mysoreen Madrasista käsin, toinen länsirannalta, ja Nizam oli liittolaisena mukana. Tippu ei voinut tehdä kuin heikkoa vastarintaa ja peräytyi pääkaupunkiinsa Seringapatamiin, johon hänet piiritettiin. Urhean puolustuksen jälkeen hän v. 1799 tappelussa kaatui ja Seringapatam valloitettiin. Plasseyn tappelusta saakka, jossa Clive oli saavuttanut suurimman voittonsa, ei mikään tapaus ollut tehnyt Intiassa niin syvää vaikutusta. Osa Mysoresta annettiin sen hindulaisen ruhtinassuvun perilliselle, jonka Hyder Ali oli valtaistuimelta syössyt, loput englantilaiset Nizamin kanssa jakoivat. Samaan aikaan koko Carnatic, eli se osa Etelä-Intiaa, jota Arcotin nabob hallitsi, ynnä Tanjoren ruhtinaskunta saivat brittiläisen hallinnon ja Madrasin presidenttikunta näin oli kasvanut melkein yhtä laajaksi, kuin se on vielä tänä päivänä.
Eurooppalaiset olivat tosin jo kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla monipuolisesti tutustuneet Intiaan, mutta tämä tuntemus ei ulottunut aivan kauas sisämaahan, vaikka sisämaankin yleisistä maantieteellisistä piirteistä oltiin jotenkin selvillä. Vasta englantilaisten sotaretket maan sisäosiin avasivat eurooppalaisille koko tämän uhkuvan troopillisen maailman. Kuta enemmän he valtaansa syvensivät ja kuta pienempiä seikkoja myöten perehtyivät kansaan voidakseen sitä hallita, sitä enemmän he saivat huomata, kuinka rikas tutkimuksen ala tässä oli avautunut, omituinen ikivanha yhteiskunta kastilaitoksineen, uskontoineen, sivistyksineen, josta matkustaja näkee vain ulkokuoren.
Mutta siitä he jotenkin pian pääsivät selvyyteen, ettei Intia ollut, niin satumaisen rikas maa kuin sen maine. Eurooppalaiset luulivat pääsevänsä kahmalokaupalla jalokiviä ja kultaa ammentamaan päästessään sisämaan ruhtinaskuntia verottamaan, mutta ne summat, joita he saivat irti puserretuiksi, eivät kuitenkaan olleet ylenpalttisia senkään ajan arvoihin verraten. Tosin sieltä saatiin sotaveroja, jotka olivat verrattavat Pizarron Perusta saamaan saaliiseen, mutta kuitenkin Intia kalliitten metallien aarremaana jäi suunnattomasti jäljelle Uudesta maailmasta, vaikka se kaikenlaisilla elimellisen elämän tuotteilla sen monin verroin voitti. Itä-Intian komppania koetti kuitenkin virkamiehineen pusertaa tästä hedelmästä kaiken mehun, mitä siitä suinkin saatiin lähtemään, ja vaikka Clive olikin, saanut lahjouksen estetyksi, niin ei silti kiristys lakannut. Warren Hastingsinkin täytyi monta kertaa, vasten omaa vakaumustaan, käyttää hylättäviä keinoja voidakseen tyydyttää komppanian sammumatonta rahanhimoa. Vasta myöhempinä aikoina, Intian jouduttua Englannin kruunun välittömään valtaan, sen hallinto on joutunut maan omien etujen mukaiselle kannalle, vaikkapa niemimaa vieläkin saa maksaa vuosittain suuria summia siitä hyvästä, että se saa nauttia rauhaa ja vähitellen pääsee länsimaisen sivistyksen laitoksista osalliseksi.
Tibet.
Intiastakin käsin tehtiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla retkiä Aasian keskiosiin, vaikkapa ei niitäkään aivan uusiin seutuihin, sillä Lhasa ympäristöineen oli jo tullut jotenkin hyvin tunnetuksi lähetyssaarnaajien kautta. Ensimmäiset englantilaiset joutuivat Tibetin kanssa tekemisiin siihen aikaan, kun Warren Hastings pontevalla kädellään Intiaa hallitsi. Hänen toimestaan tehtiin 1772—1773 sotaretki Bhutania vastaan ja tibetiläinen tashilaama toimi rauhanteossa välittäjänä. Eräs englantilainen retkikunta matkusti Bhutanista. Sangpon eli Ylä-Bramaputran laaksoon, jonka pohjoispuolelta tashilaama tavattiin. Hänen kanssaan tehtiin sopimus, ja Intian ja Tibetin välit olivat siten pääsemässä mitä parhaalle pohjalle. Mutta Lhasassa oleva Kiinan edustaja pelkäsi englantilaisten vallanpyyteitä ja alkoi juonia heitä vastaan. Hän sai aikaan sen, ettei heitä päästetty tashilaaman pääpaikkaa Tashi Lhunpoa kauemmaksi. Saatiin tosin aikaan kauppayhteys Intiasta Etelä-Tibetiin, mutta kaikki brittiläisten kauppiaitten yritykset päästä sinne itsekin asioimaan olivat turhat. Intian brittiläiset viranomaiset kuitenkin jatkoivat ponnistuksiaan ja seuraavinakin vuosina lähetettiin retkikuntia Bhutaniin ja sieltä edelleen Tibetiin. Georg Bogle, näiden retkien johtaja, kokosi laajat muistiinpanot, jotka kuitenkin vasta meidän aikoinamme on täydelleen julkisuuteen saatettu. Warren Hastingsin erottua Intian kenraalikuvernöörin toimesta Tibet sai jäädä oman onnensa nojaan, ja satakunnan vuotta tämä Keski-Aasian korkea alppilinnoitus sitten pysyi suljettuna, kunnes sen rajan poikki tämän vuosisadan alussa jälleen kuljettiin ja asestettu brittiläis-intialainen joukko tunkeutui Lhasaan saakka.
POHJOISNAPAMAAT.
Napamatkustuksien ensimmäinen suuri aikakausi, josta olemme ennen kertoneet, alkoi jo 1550-luvun vaiheilla, jolloin ruvettiin etsimään pohjoista väylää Intiaan. Huippuvuorien löydön jälkeen valaanpyynti oli näitten matkain päävaikuttimena. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alkupuoliskolla talttui napatutkimus ja oli sitten seisauksissa puolentoista vuosisataa. Nuo varhaisemmat matkat oli tehty pääasiallisesti käytännöllisiä päämääriä varten, ja kun oli päästy selvyyteen siitä, ettei laivoin kuljettavaa koillis- eikä luoteisväylää ollut, niin ei enää ollut aihetta näitä retkiä jatkaa. Pari kolme yritystä kuitenkin ansaitsee tulla tältä väliajaltakin mainituksi.