Willem de Vlamingh, rohkea hollantilainen mursunpyytäjä, purjehti v. 1664 niin kauas koilliseen, että hän kiersi Novaja Semljan pohjoisen niemen ja saapui lähelle sitä paikkaa, jossa Barentsin retkikunta oli ollut talvea. Hän purjehti vielä tämän paikan ohikin, mutta kun varustukset olivat pienet, niin hän palasi takaisin, vaikka avointa vettä olisi ollut edemmäksikin purjehtia. Hollannissa kerrottiin, että toiset olivat purjehtineet vielä kauemmaksikin pohjoiseen, jotkut pohjoisnavan poikki Japaniin saakka, mutta nämä puheet tietysti olivat paljaita merimiesjuttuja.
Englantilainen kapteeni John Wood oli Barentsin ja muitten varhaisten napamatkustajain matkakertomuksista, mainituista hollantilaisista huhuista, ja osaksi myös teoreettisten päätelmäin nojalla saanut päähänsä, että Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliltä kuitenkin löytyisi väylä Japaniin ja Kiinaan, ja hän varusti retkikunnan sitä etsimään. Hän lähti matkaan v. 1676 kahdella laivalla, mutta retkeä vainosi kauttaaltaan huono onni. Laivat eivät päässeet 76:tta leveyspiiriä pohjoisemmaksi, kaikkialla oli vastassa kiinteät jääkentät. Toinen laivoista kärsi haaksirikon Novaja Semljan rannikolla myrskyssä ja sumussa, toisen oli pienuuttaan kiittäminen siitä, että se vältti saman kohtalon. Kapteeni Wood pääsi miestensä keralla maihin, mutta heidän asemansa olisi ollut toivoton, ellei onneksi toisen laivan miehistö olisi heitä löytänyt. Wood tuli tämän matkan kautta täydelleen siitä vakuutetuksi, että napameren kautta oli mahdoton purjehtia Itä-Aasiaan. Yritystään hän puolusteli sillä, että moniaitten vanhempien purjehtijain kertomukset olivat olleet tahallisesti väärennettyjä.
Kahdeksannentoista vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä, v. 1707, tunkeutui hollantilainen valaanpyytäjä Cornelis Gillis Huippuvuorilta pohjoista kohti, ja kun meri näyttää mainittuna vuonna olleen harvinaisen vapaata jäistä, niin hän pääsi aina 81:nnelle leveyspiirille saakka ja jatkoi sillä tasalla matkaa itää kohti pitkin sulaa merta. 80:nneltä leveyspiiriltä hän tapasi uutta maata, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt ja joka sitten puolentoista vuosisataa pysyi kateissa. Se luultavasti oli nykyisten karttain Valkosaari, joka on Frans Josefin maan ja Huippuvuorien välillä, kauttaaltaan maajäätikön peittämä ja luoksepääsemätön. Paluumatkalla Gillis paransi Huippuvuorien karttaa.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla tehdyistä napamatkoista olemme jo maininneet venäläisten rétket Siperian rannoille ja kapteeni Cookin matkan Beringin salmen kautta Jäämerelle. Samoin olemme Canadan tutkimuksen yhteydessä maininneet Hudson-lahdelle tehdyt retket.
Daines Barrington oli kokoomiensa tosiasiain ja havaintojen nojalla esittänyt Englannin tiedeseuralle, että pohjoisnavalle oli varsin mahdollista tunkeutua. Tämä oli ehkä ensi kerta, jolloin moista tutkimusretkeä puolustettiin ainoastaan sen itsensä tähden ilman minkäänlaisia käytännöllisiä päämääriä, ja senvuoksi se ansaitsee erikoista mainitsemista. Se oli tieteellisen maantutkimuksen ensimmäisiä oireita, eikä tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sama henki alkoi joka taholla päätään kohottaa. Vaikk'ei Barringtonin käytettävänä oleva aineisto ollutkaan luotettava, niin esitti tiedeseura kuitenkin hallitsijalle, että lähetettäisiin matkaan retkikunta, ja kapteeni Constantine Phippsille, josta sitten tuli Mulgraven lordi, varustettiin sitä varten kaksi laivaa. Molemmat laivat olivat harvinaisen lujasti rakennetut ja soveliaat Jäämeren matkaan. Varustukset olivat niin täydelliset kuin siihen aikaan saatettiin hankkia, uutuutena muun muassa meriveden tislauslaitteet siltä varalta, että suolaton vesi loppuisi. Retkellä oli mukana kadetti Horatio Nelson, josta sitten tuli kuuluin brittiläinen merisankari. Kesäkuussa 1773 molemmat laivat lähtivät matkaan. Kuukauden lopulla oltiin Huippuvuorien -etelärannikolla. Sää oli leutoa, mutta jo heinäkuun 5 p. tuli jäitä vastaan niin kosolti, että laivain oli mahdoton tunkeutua niitten läpi pohjoista kohti. Vähän 80:nnen leveysasteen pohjoispuolella keula senvuoksi käännettiin itää kohti, mutta siltä puolelta ei löydetty sen selvempää vettä. Lopulta retkikunta saapui Vaigatshin salmeen, johon jäät sen sulkivat, niin että kapteeni Phipps jo aikoi jättää laivansa, mutta sitten jäät taas hajautuivat ja hän pääsi palaamaan Englantiin. Matkan tulokset olivat siis kokonaan kielteiset.
Grönlanti.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella alkoi protestanttinen lähetystoimi. Sen tienraivaaja oli herrnhutilaisuuden perustaja kreivi Zinzendorf. Hänen apunsa kautta tanskalainen Hans Egede saattoi aloittaa Grönlannin eskimoiden käännytyksen. Tanskalaiset olivat seitsemännentoista vuosisadan alussa uudelleen kiinnittäneet huomionsa Grönlantiin, etenkin kun sikäläinen valaanpyynti oli tuottavampi kuin Huippuvuorien. Pahoinpitely, jonka alaisiksi eskimot joutuivat kauppiasten puolelta, sai Hans Egeden v. 1721 perustamaan Godthaabiin lähetysaseman, joka oli Grönlannin ensimmäinen vakinainen tanskalainen siirtokunta. Godthaabiin saapui sitten herrnhutilaisia saarnaajia häntä auttamaan.
Kuningas Kristian VII antoi vuosisadan lopulla kannatustaan tanskalaiselle retkikunnalle, joka yritti tunkeutua Grönlannista käsin pohjoista kohti. Kapteeni Löwenörnin ja luutnantti Egeden piti sitäpaitsi etsiä Itä-Grönlannin unhotettuja vanhoja siirtokuntia, joissa arveltiin ehkä vielä säilyneen vanhaa islantilaista väestökantaa. Retkikunta lähti matkaan v. 1786, mutta tapasi Grönlannin rannoilla jäätä niin suunnattomasti, ettei se edes päässyt maihin, vaan palasi tyhjin toimin Islantiin. Sieltä Egede teki toisen yrityksen, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hän oli Islannissa talvea ja yritti seuraavana kesänä kolmannen kerran, mutta onnistumatta sen paremmin. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla tuli Grönlannin itärantakin paremmin tunnetuksi. Luonnollista olikin, etteivät nämä yritykset onnistuneet, sillä Grönlannin itärannikko on ainiaan niin taajain ahtojäitten saartama, että pääsy sen luo laivalla on erinomaisen vaikeata ja vaarallista, jäät kun ovat etelää kohti kulkevan merivirran vaikutuksesta alituisesti kovassa liikkeessä.
Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla lähetettiin muuan englantilainen laiva jatkamaan Baffinin lahden tutkimista, mutta vaikka se teki kaksi yritystä, ei se kuitenkaan päässyt kauemmaksi kuin aikoinaan kuudennentoista vuosisadan purjehtijat.