Leichhardtin retki herätti mitä suurinta huomiota sekä Austraaliassa että Euroopassa. Hänen oli jo luultu kaikkine miehineen saaneen Queenslandissa surmansa ja apuretkikunta oli lähetetty tämän huhun totuutta peräämään. Melkoinen rahapalkinto ja monet kunnianosoitukset tulivat rohkean matkustajan osaksi, eikä kauaa viipynyt, ennenkuin siirtolaiset vaunuineen lähtivät Leichhardtin jälkiä pohjoista kohti tunkeutumaan.
Leichhardtin katoaminen.
Leichhardt teki vielä kaksi matkaa, yrittäen nyt kulkea Austraalian poikki keskikohdalta, idästä länteen. Ensimmäiseltä hänen täytyi palata takaisin vaarain, tautien, uupumuksen ja ravinnoksi otettujen karjojen karkaamisen vuoksi. Toisella retkellä, joka alkoi joulukuussa 1847, hän kaikkine tovereineen katosi niin jäljettömiin, ettei ole milloinkaan saatu pienintäkään vihiä siitä, mikä retkikunnan kohtaloksi tuli. Kun alkuasukkaat harvoin uskaltavat vastustaa suurempaa valkoisjoukkoa, niin ei luulla heidän tuhonneen retkikuntaa. Luultavasti se sortui Austraalian sisäosien pitkien poutain ja veden puutteen vuoksi. Se ynnä suunnaton helle, myrkylliset suot, ruohon puute, helposti selittävät, miksi Leichhardtin suunnittelema suurenmoinen matka epäonnistui, mutta hänen jäljetön katoamisensa jäi siitä huolimatta arvoitukseksi. Toiset ovat arvelleet, että hänet yllätti äkkitulva jossain jokiuomassa, kuljettaen hänet miehineen päivineen mukanaan ja haudaten lietteitten ja hiekkain alle niin syvään, ettei hänestä sen koommin saatu vähintäkään tietoa, vaikka lähetettiin useita retkikuntia kadonneita etsimään.
Kennedyn retki Yorkin niemellä.
Yorkin niemen sisäosia tutkimaan varustautui v. 1848 E.B. Kennedy. Mukanaan kymmenen valkoista ja Jakki Jakki niminen alkuasukas, hän huhtikuussa nousi maihin Rockingham-lahdessa niemen juuressa, aikoen lopulla vuotta päästä Port Albanyyn, niemen pohjoispäähän, jonne laivan piti lähteä retkikuntaa odottamaan. Matkan tarkoitus oli tämän suuren troopillisen niemimaan luonnonrikkauksien selville saaminen.
Matkan vaikeudet.
Matka piti ensin rannikkoa pitkin, mutta kun seudut olivat alavia ja soisia ja tuhkatiheään oli kuljettava syvien jokien poikki ja melkein läpipääsemättömien pensastiheikköjen puhki, niin täytyi nousta sisämaahan vedenjakajalle. Suurimman vastuksen tuotti etenkin pitkä, hoikka, luikerteleva ruoko, joka kierteli rungosta runkoon ja kurotti sivuille päin pitkiä, monikoukkuisia tuntosarvia. Carron, retkikunnan kasvitieteilijä, koetti tämmöisen köynnöksen yli saada käsiinsä jonkun uuden kasvin, mutta paikalla häneen tarttui kymmenkunta koukkua, ja kuta enemmän hän tepasteli irti päästäkseen, sitä kovempaan ne tarttuivat. Hänen täytyi leikata varret poikki, ennenkuin pääsi satimesta.
Ylemmälläkin maalla pensaikko oli tiheätä ja kasvullisuus rehevää, niin että tie oli kirvein raivattava. Ruohoa ei kuitenkaan ollut kuin niukalta, jonka vuoksi lampaat täytyi teurastaa laitumen huonouden vuoksi; hevoset töin tuskin saatiin hengissä pysymään. Matkan monista vaivoista mainittakoon pensaiston iilimadot, jotka olivat niin toimeliaita, että matelivat miesten saappaihin ja yöllä heidän vaatteittensakin alle verta imemään, niin että he aamulla heräsivät ylt'yleensä verissään.
Miestappo ja verikosto.
Niemimaan alkuasukkaat olivat etevämpää rotua kuin australialaiset yleensä. Heillä oli isot somat majat ja sangen hyvin tehdyt aseet ja talousesineet. Mutta valkoisia kohtaan he olivat vihamielisiä. Kun Kennedy eräänä päivänä kolmen seuralaisen keralla kulki edellä tietä auki leikkaamassa, tapasi hän alkuasukasjoukon. Hän koetti saada aikaan ystävälliset välit, mutta mustat heittivät valkoisia vastaan keihään. Valkoiset ampuivat ja kaatoivat neljä alkuasukasta, ja tästä alkaen retkikunta ja etenkin nämä neljä ampujaa olivat verikoston alaisia, vaikka he saivatkin olla pari kuukautta aivan rauhassa. Syyskuun 10 p. mustat tekivät yöllisen hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin, eivätkä he sen jälkeen jättäneet rauhaan yöllä, ei päivällä.