Lokakuun alussa retkikunta oli Yorkin niemimaan keskivaiheilla. Taajat vesakot äkkiä vaihtuivat avoimiksi nurmikentiksi. Retkikunta toivoi nyt saavansa levätä jonkun aikaa, mutta ilo oli lyhyt, alkuasukkaat kun sytyttivät heidän takanaan ruohokentät palamaan. Kennedy joukkoineen pelastui vain sen kautta, että pääsi pakenemaan jo ennen palaneelle alueelle. Hänen täytyi kiiruumman kautta pyrkiä pois palaneilta aavoilta ja jälleen kulkea vesakoita.
Retkikunnan tila oli nyt ruoan puutteen vuoksi niin huono, että Kennedy päätti luopua alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja pyrkiä rannikolle. Matkalla sinne oli kuljettava alueen poikki, jolla hirmumyrsky oli tehnyt suunnattomia tuhoja. Joka puu oli aivan tyvestä katkennut, tai oli tuuli repinyt sen maasta juurineen. Myrskyn tie oli kolmea kilometriä leveä. Marraskuun ensimmäisellä viikolla joukko saapui rannikon läheisyyteen. Kun yksi miehistä oli niin sairas, ettei ollut mahdollista viedä häntä niemen päähän, jonne laivan oli määrä tulla retkikuntaa ottamaan, jakoi Kennedy joukkonsa, jättäen osan Weymouth-lahteen odottamaan; hän itse kolmen valkoisen ja Jakki Jakin keralla lähti laivaa yhtymäkohdalla tapaamaan.
Retkikunnan nääntyminen.
Viikko sen jälkeen kuin Kennedy oli lähtenyt, kuoli yksi leiriin jätetyistä miehistä. Kaksi päivää myöhemmin tuli leirille alkuasukkaita vaimoineen, jotka töin tuskin saatiin leiristä torjutuiksi, ja seuraavana päivänä tuli kuusikymmentä sotilasta asestettuina ja maalattuina, ja niitä ei saatu poistumaan ampumatta.
Marraskuun 20:ntenä kuoli jälleen yksi leirin valkoisista; toverit tuskin jaksoivat häntä haudata. Seuraavana päivänä alkuasukkaat palasivat, muodostivat leirin ympäri piirin ja keihäät heittoasennossa ja tanssien näyttivät, kuinka he pistäisivät valkoiset kuoliaaksi ja kuinka nämä haavoitettuina kärsisivät. Tuntikausia täytyi heikontuneiden, nälkiintyneiden valkoisten seisoa, aseet valmiina hyökkäystä torjumaan. Alkuasukkaat tekivät sitten rauhan merkkejä, kehoittaen heitä laskemaan aseet luotaan. Se ei kuitenkaan estänyt heitä äkkiarvaamatta heittämästä leiriin keihäitään, johon valkoiset vastasivat yhteislaukauksella. Yksi mustista kaatui ja kannettiin pois, jonka jälkeen muut katosivat.
26:ntena kuoli jälleen eräs valkoisista ja eloon jääneet tuskin jaksoivat kantaa häntä leiristä siihen paikkaan, johon olivat toiset haudanneet.
Joulukuun 1:senä ilmestyi lahteen laiva, mutta ampumisista ja lipun nostosta huolimatta se seuraavana päivänä purjehti pois.
Eloon jääneitten tila oli nyt kamala. Kaikki jauhot oli syöty, eikä lihaa ollut ensinkään. Merenrannalta koottiin simpukoita, mutta miehet eivät uskaltaneet lähteä leiristä kauas, peläten alkuasukkaiden äkkihyökkäyksiä. Eräänä aamuna tavattiin leirin ohi juoksevan puron rannalta jälleen yksi mies kuolleena, eivätkä eloon jääneet jaksaneet muuta tehdä kuin neuloa hänet peitteeseen ja vierittää puron suolansekaiseen veteen. Koira, viimeinen retkikunnan eläimistä, tapettiin ja syötiin. Joskus alkuasukkaat toivat nälkiintyneille valkoisille vähän kaloja tai kilpikonnan sisälmyksiä, ollen kuitenkin samalla heti valmiit hyökkäämään leirin kimppuun, jos valkoiset vähänkään osoittivat valppauden puutetta. Joulukuun 18:ntena olivat Carron ja Goddard ainoat eloon jääneet; heidän molemmat toverinsa tavattiin aamulla kuolleina. Molempain eloon jääneitten yrittäessä kuljettaa pois heidän ruumiitaan, ympäröi puolensataa mustaa leirin. Molempain valkoisten täytyi luopua hommastaan ja tarttua aseihinsa, mutta mustat tekivät rauhan merkkejä ja koettivat lähestyä siten, että varpaillaan vetelivät keihäitä maata pitkin. Kaksi tuntia tätä jatkui, sitten Carron heikkouden sortamana kaatui ja hänen toverinsa ampui, jonka jälkeen mustat hajaantuivat.
Pelastus viime hetkellä.
Heidän mentyään molemmat valkoiset sanomattomilla ponnistuksilla saivat toveriensa jäännökset pensaikkoon raahatuksi ja risuilla peitetyksi; hautaa he eivät jaksaneet kaivaa. Eloon jääneiden tila näytti nyt aivan toivottomalta ja leiriin palatessaan he ihmettelivät, kumpi aamulla tapaisi toisen kuolleena. Kun mustat aamulla hyökkäsivät leiriin, tarttuivat valkoiset vielä kerran rihloihinsa, luullen lopun tulleen, sillä mahdoton oli heidän enää joukkoa vastustaa. Mutta mustat tulivatkin aseettomina ja toivat likaisen paperin, jossa oli kirjoitusta, vaikk'ei sen sisällöstä ollut mahdollista saada selvää. Sitten saapui uusi joukko mustia, tällä kertaa asestettuina ja kiljuen, josta Carron toverinsa kera päätti paperin olleen vain sotajuonen, ja he aikoivat ampua mustia, mutta samalla pensaikosta hyökkäsi esiin muutamia valkoisia miehiä, Jakki Jakki etupäässä.