Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

Rajatonta hämmästystä.

Alkuasukkaiden polut kävivät nyt yhä leveämmiksi ja rannoilla oli paljon oksista tehtyjä majoja; maa siis ilmeisestikin oli taajaan asuttu. »Emme olleet kauaksikaan ratsastaneet», kertoo Sturt, »kun eräässä paikassa näimme alkuasukkaan oksia katkovan. Lähemmä tullessamme huusimme hänelle, mutta siitä ei ollut apua. 70 askeleen päästä jälleen huusimme, mutta ei nytkään hän kuullut, siitä syystä ehk'ei, kun oksat hänen taittaessaan kahisivat. Vihdoin hän kokosi ne kimpuksi ja heitti kimpun selkäänsä, kääntyen meistä joelle, sen poikki kulkeakseen, mutta sattui sitten suoraan eteemme. En voi kuvata hänen kauhuaan, enkä hämmästystään — oksakimppu putosi — hän levitti kätensä — ja vavisten kiireesti kantapäähän alkoi huutaa niin paljon kuin ääntä pääsi. Ratsastimme lähemmäksi ja käskin Stuartia laskeutumaan hevosen selästä ja istumaan maahan. Tämä aluksi säikäytti mies parkaa vielä enemmän, hän kun epäilemättä luuli miestä ja hevosta yhdeksi eläimeksi, ja hän oli hämmästyksestä kaatua selälleen nähdessään niiden eroavan. Mutta kun Stuart istui maahan, oikaisi hän taas itseään ja vähitellen jonkun verran rauhoittui.» Hänen huutoonsa saapui siihen toinenkin musta ja merkkien avulla Sturt koetti saada heiltä seuduista tietoja, jotka kuitenkin pakostakin jäivät hyvin häälyviksi. Sturt luuli heidän liikkeittensä ja merkkiensä osoittavan, että pohjoisen ilmalla oli suuri sisäjärvi.

Jonkun päivämatkan yhä kauemmaksi kuljettuaan Sturt seuralaisineen leiriin asettuessaan kuuli »sanomattoman surumielistä ulvontaa vastapäätä olevalta multatörmältä ja näimme, kuinka seitsemän mustaa päätä verkalleen meitä lähestyi… Ryhmään kuului hyvin vanha sokea ukko, jota nuorempi mies talutti, ynnä viisi naista. Kaikki he itkivät sanomattoman katkerasti ja naiset lausuivat matalia, surumielisiä sanoja, mutta saimme heidät istumaan ja pelkonsa heittämään. On mahdotonta sanoa, vanhako ukko oli, mutta hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset ja hänen toinen jalkansa oli haudassa.» Sturt luuli näiden raukkain tällä tavalla tahtoneen retkikuntaa lepyttää, kun ehkä eivät voineet pakoon lähteä. Hän antoi vanhukselle suuren päällystakin, joka kovin ilahutti häntä. Kun joukko oli niin pelokas, ettei siltä voinut tietoja saada, laski Sturt puolen tunnin kuluttua sen menemään.

Vähän kauempana tuli vastaan joukko, johon kuului kaksi päällikköä ja neljätoista nuorta miestä ja poikaa. He astuivat kahteen riviin järjestyneinä ja lähestyivät verkalleen. Stuart lähti jalan heitä vastaan, jonka huomatessaan alkuasukkaat pysähtyivät ja kävivät maahan istumaan ja Stuartkin kävi heidän eteensä istumaan. Molemmat päälliköt katsoivat maahan ja itkivät, niin että kyynelet tippuivat, mutta nuoret miehet nauroivat ja pistivät kielen poskeensa. Toinen päälliköistä oli valtavan pitkä mies ja oli punamullalla maalannut itsensä. Sturt sai tältä joukolta jotenkin selviä osoituksia jokiuoman suunnista ja lähti, päälliköille puukot annettuaan, matkaansa jatkamaan. Molemmat päälliköt kuitenkin seurasivat häntä ja toinen esitteli hänet hieman kauempana vanhalle isälleen, jolle Sturt antoi toisen puolen peitteestään, kun hänellä ei enää ollut muutakaan lahjoitettavaa. Päälliköt saattoivat retkeläisiä vielä kauemmaksikin kahdelle majalle, joissa asui toistakymmentä henkeä ja vielä sitäkin edemmäksi, niin että Sturt viiden mailin matkalla tutustui neljään eri heimoon, joihin kaikkiaan kuului kahdeksattakymmentä henkeä. Nämä ystävälliset ihmiset pyysivät vieraita jäämään luokseen, mutta retkeläiset jatkoivat kiireellä matkaa, päästäkseen niin kauas kuin suinkin, ennenkuin aroilta kaikki vesi kuivuisi ja heidän paluumatkansa kävisi mahdottomaksi.

»Kun olimme viimeisen heimon luota lähteneet, ratsastimme edessä päin näkyvää hietakumpua kohti ja tuskin olimme majoista lähteneet, ennenkuin molemmat vapaaehtoiset saattajamme juoksujalkaa riensivät edelle ja katosivat hietakummun taa. Tunsin siksi hyvin tämän kansan tavat, että arvasin tämän jotain merkitsevän, ja sanoin Stuartille olevani varma siitä, ettemme vielä olleet nähneet Coopers Creekin kaikkea kansaa. Mutta sitä en voinut käsittää, miksi he olivat rakentaneet majansa niin kuraisten lätäköitten varteen, kun lähellä oli niin mainioita suvantoja, joiden rannalla olisivat voineet asua. Saavuimme kummulle kuitenkin pian sen jälkeen, kuin molemmat päälliköt olivat sen taa kadonneet, ja kun olimme päälle päässeet, tervehti meitä kolme tai neljäsataa sen taa tanterelle kokoontunutta alkuasukasta korvia huumaavilla huudoilla. Näkö oli erinomaisen vilkas ja sitä vielä kohensi pitkä rivi majoja naisineen ja lapsineen, joita näkyi tanteren toisella puolella pienen rinteen päällä.

Oudon heimon vieraina.

»Pysäytin vähäksi aikaa hevoseni kummun laelle ja katselin alla elämöivää laumaa, joka oli niin taajaan sulloutunut, että sen olisi piirittänyt yhdellä verkolla, sitten rauhallisesti Stuartin ja miesteni seuraamana ratsastin tanterelle, laskeusin hevosen selästä, jättäen hevosen miehilleni ja kävelin jalan alkuasukkaiden luo, jotka paikalla ympäröivät Stuartin ja minut.

»Jos nämä ihmiset olisivat olleet vihamielisiä, emme mitenkään olisi voineet paeta heidän käsistään, sillä hevosemme eivät enää jaksaneet nelistää pelastaakseen meidät ja samalla omankin henkensä. Olimme niin ollen kokonaan heidän vallassaan, vaikka ehkä olikin onnemme, etteivät he sitä tienneet; mutta he eivät suinkaan osoittaneet meitä kohtaan epäystävällisyyttä, vaan päin vastoin todellista vieraanvaraisuutta, niin että olisimme voineet pyytää, mitä suinkin heillä oli. Toiset kantoivat meille isoja vesikaukaloita ja meidän vähän juotuamme kehottivat ne hevostenkin juoda. Tämä epäilemättä oli huomiota ansaitsevaa rohkeutta, sillä olen varma, ettei kukaan valkoinen, joka ei olisi koskaan hevosta nähnyt (eikä yleensäkään kengurua suurempaa eläintä) olisi arkailematta kulkenut tämän kamalan ison eläimen luo ja kantamansa kaukalo rinnan tasalle kohotettuna antanut hevosten juoda ja samalla melkein kuonollaan heitä koskettaa. He tarjosivat meille paistettua sorsaa ja leipäänsä. Kun menimme heidän leiriinsä, osoittivat he meille suurta uutta majaa ja kehoittivat meitä siinä nukkumaan, mutta olin huomannut pienen kummun, jolla kasvoi neljä puksipuuta, ja tällä kummulla, jolle alkuasukkaiden kylästä oli noin viisikymmentä askelta, olin jo ennakolta päättänyt olla yötä, ja kun koetin ilmaista tämän alkuasukkaille, näyttivät he olevan siitä hyvin mielissään. Menimme sen vuoksi puiden luo ja riisuttuamme satulat hevosten selästä laskimme ne laitumelle. Kun alkuasukkaat näkivät meidän rauhassa istuvan, tulivat he luoksemme ja toivat meille risuja, jotta saatoimme tehdä tulen, koska puita oli hyvin niukasti.»

Tämän heimon miehet olivat Sturtin mielestä komeimmat, mitä hän oli Austraaliassa milloinkaan nähnyt, ryhdikkäitä, pitkiä ja jotenkin voimakkaita. He eivät millään tavalla silponeet eivätkä arveluttaneet ruumistaan. Lapsetkin olivat hyvän näköisiä, mutta naiset rumia ja nälkiintyneitä, liian työn rasittamia, kuten Austraalian naiset yleensä. He olivat iloista kansaa ja näyttivät olevan vierailun johdosta kovin hyvillään, ja kun he ehkä olivat hieman tunkeilevia, niin johtui tämä luonnollisestikin uteliaisuudesta ja oman suuren lukunsa synnyttämästä luottamuksesta. Mutta helppo oli heitä hillitä, eivätkä he uskaltaneet koskea valkoisiin vieraihinsa, taikka ruveta heidän taskujaan tutkimaan. Sturt luuli heidän merkeistään käsittävänsä, että joki syntyi lakeuksilla pienestä haarasta ja ettei kauempana idässä enää ollut vettä, vaan että hän kuolisi, jos sinne lähtisi. Suuremmistakaan vesistä, joilla asukkaat liikkuivat kanooteilla, eivät nämä tienneet mitään. Auringon laskiessa kaikki alkuasukkaat lähtivät retkeläisten luota omaan leiriinsä, jossa he myöhään istuivat ja valvoivat, naiset siemeniä jauhoksi survoen kahden kiven välissä ja saada aikaan kankaan kutomista muistuttavan äänen. Heidän leirinsä pitkine tulirivineen oli sangen soma katsella, ja tummaihoiset ihmiset majasta majaan kulkiessaan tai valkeiden ääressä seistessään olivat kuin näyttämöllä. Kello 11 aikaan kaikki oli niin hiljaa, ettei olisi mistään aavistanutkaan olevansa niin suuren kansanjoukon läheisyydessä.

Seuraavana päivänä Sturt vielä lähti, alkuasukkaiden varotuksista huolimatta, matkaa jatkamaan, mutta tuli piankin niin pehmeille lakeuksille, etteivät uupuneet hevoset olisi jaksaneet niiden poikki kauankaan matkata. Hän otaksui joen alkavan juuri tältä liejuiselta lakeudelta ja päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla retkeläiset tapasivat alkuasukkaita, joista alkoi olla vastusta, mutta suoriutuivat kuitenkin tappelutta heistäkin.