Janoa.
Pakollinen paluu oli Sturtille suuri pettymys, eikä hän vielä luopunut taistelusta. Palattuaan 28:nnen leveysasteen eteläpuolelle löytämälleen jokiuomalle, jossa vielä oli vesilätäköitä, hän jätti sinne suurimman osan väestään ja lähti suoraan pohjoista kohti pyrkimään. Pari leveysastetta kuljettuaan poikki kuivien karujen maitten ja kivierämaan uudelleen tavattuaan hän kuitenkin vedenpuutteen takia palasi takaisin ja töin tuskin pelastui. »Hitaasti palasimme jälkiämme laaksoon, jossa olimme olleet yötä, ja viivähdimme siinä puolen tuntia, mutta ei mikään hevosista tahtonut syödä, yhtä lukuunottamatta, joka sen sijaan käyttikin aikansa sitä paremmin. Muut kokoontuivat ympärilleni, minun siinä puun alla istuessani, pitäen päätään minun pääni päällä, ja oma hevoseni nykäisi hatun päästäni huomiotani herättääkseen. Eläin parka! Paljon olisin antanut sillä haavaa, jos olisin voinut sen kärsimystä lieventää, mutta en voinut. Olimme kaikki samassa pulassa, ja ellemme olisi lopulta vettä löytäneet, niin olisi meidän täytynyt yhdessä kuolla.»
Ei pitkältäkään kuljettu, ennenkuin yksi kaatui kuolleena ja toinen oli niin heikkona, että pelättiin senkin milloin tahansa heittävän henkensä. Se oli jo kaatunut lakeudelle, mutta Sturt toivoi voivansa sen pelastaa rientämällä edellä vesipaikalle ja tuomalla sieltä vettä sen janon sammuttamiseksi. Vesilätäkkö, josta hän oli menomatkalla saanut tätä kallista elämän nestettä, oli kuitenkin sen jälkeen kuivunut. Näytti siltä, kuin tulisi janokuolema muittenkin hevosten ja retkeilijäin itsensäkin osaksi.
Kyyhkynen pelastajana.
»Äkkiä lensi hietamäen takaa kyyhkynen — se oli ensimmäinen tässä erämaassa näkemämme lintu — yksinäinen lintu — lensi ohitsemme kuin salama, vaipui alas noin neljännesmailin päässä hetkeksi lakeudelle, hetkeksi vain ja sitten lensi pois. Se ei olisi ennättänyt muuta kuin nokkansa kastaa, mutta Stuart oli pannut paikan merkille ja siellä oli vettä.» Sitä vietiin aavikolla sortuneelle hevoselle, joka täten pelastettiin.
Päivän levättyään tämän veden luona Sturt taas jatkoi paluumatkaansa. Erämaa oli suunnattoman laajan merenrannikon näköinen ja hietikko oli täynnään suuria, ikäänkuin veden voimasta siihen vaipuneita kiviä. Päivä oli sanomattoman kuuma ja hevosten kaviot niin hauraat, että niistä sinkosi siruja, kun kiveen sattuivat. Seuraavassa leiripaikassa oli vielä vähän vettä, mutta se oli jo niin liejuista ja haisi niin pahalta, että sekä ihmiset että eläimet vain välttämättömyyden pakosta saattoivat sitä juoda. Kaivot, joita Sturt oli menomatkalla kaivattanut, olivat aivan kuivuneet ja hätä alkoi olla niin suuri, että hänen hevosten uupumuksesta huolimatta täytyi kulkea läpi yönkin pienen lampun valossa. Hevoset tuskin jaksoivat enää jalkojaan liikuttaa, kun viimeistä menomatkalla kaivettua kuoppaa lähestyttiin.
Vettä! vettä!
»Esineet olivat vielä hämäriä meidän lähestyessämme sitä kohtaa, joka nyt oli koko toivomme. Stuart kulki edellä ja huusi minulle, että hän näki ne pienet puut, joiden alla olimme nukkuneet. Ja pian hän näki jotain kimaltelevan sillä paikalla, jossa kaivo oli, ja samalla jo huudahti, 'vettä, vettä'. Minun on mahdoton tätä kaikkea kertoa tuntematta enemmän kuin kiitollisuutta Kaikkivaltiasta voimaa kohtaan, joka meitä ohjasi.» Seuraavana päivänä retkeläiset saapuivat jokiuomalle, jonka poikki he olivat menomatkalla kulkeneet ja jossa oli runsaasti vettä. Kaksi hevosista tosin kaatui aavikolle, mutta siksi lähelle, että he saattoivat palata niille vettä viemään ja siten pelastaa ne.
Asuttu erämaan keidas.
Tämä jokiuoma, joka kartoilla yhä vielä tunnetaan Sturtin antamalla Coopers Creekin nimellä, oli sanomattoman autiossa erämaassa siksi huomattava ilmiö, että hän päätti käyttää loput varustuksistaan sen tutkimiseen. Toisin paikoin uoma oli aivan kuiva, mutta kauniita virrattomia suvantojakin oli pitkät matkat, ja rehevine rantoineen ne autiossa erämaassa näyttivät sanomattoman kauneilta. Toisin paikoin uoma hajaantui hyvin moneksi putaaksi, joissa vain paikoitellen oli vettä, ja näillä matkoilla sen juoksua oli hyvin vaikea seurata. Sturt oli ymmällään, mitä ajatella tästä omituisesta muodostuksesta. Eräässä kohdassa hän tapasi pari alkuasukasta ja lahjoitti toiselle kirveen, toiselle koukun. Nämä pitivät niitä, kunnes lähtivät pois, antoivat ne silloin takaisin ja hämmästyivät suuresti, kun sitten älysivät, että ne olikin lahjoiksi aiottu. He lähtivät sitten aamiaista hankkimaan, uivat keskelle jokea ja alkoivat sukeltaen noutaa pohjasta simpukankuoria.