Retkikunnan jäsenistä osa sairastui, keripukki kun alkoi tehdä tuhojaan. Sturtin lähin apulainen kuoli ja muut riutuivat niin, että sama kohtalo näytti odottavan heitäkin, ellei apua pian tullut. Kuumuus oli kamala, eikä kastetta ollut ensinkään. Eräänä päivänä lämpömittari osoitti 58° varjossa, auringonpaisteessa 69°. Kolme kuukautta keskilämpö oli yli 38°. Tämä hirmuinen kuumuus kuihdutti kaiken kasvullisuuden ja allikoista vesi, josta koko retkikunnan henki riippui, väheni pelottavasti. Sadetta odotettiin ja odotettiin, mutta turhaan. Eräänä päivänä keitaaseen ryömi vanhanpuoleinen puolikuollut alkuasukas, nälkään ja janoon nääntymäisillään ja ypö yksinään. Hänet syötettiin ja juotettiin, hänelle annettiin peite suojaksi, ja kun hän parin viikon kuluttua sen heitti yltään, palatakseen jälleen erämaahan, josta oli tullutkin, oli hän lihonut siihen määrään, että hänen auttajansa olivat sanattomina hämmästyksestä, sillä kasvoissa ei huomannut mitään eroa. Häntä oli syötetty lampaanlihalla ja sitten variksilla, kun huomattiin hänen näistä pitävän enemmän. Saatuaan itsensä hyvään kuntoon häh hyvästeli auttajansa ja katosi jälleen erämaan yksinäisyyteen. Ennen lähtöään hän kertoi Sturtille aavasta, vedestä, jonka aallot olivat miestä korkeammat ja kalat niin isoja, ettei niitä mikään verkko kestänyt. Sturt tuli, yhä varmemmaksi, että siellä sittenkin oli hänen etsimänsä sisämeri, mutta hänen oli nyt mahdotonta lähteä sitä, kauempaa etsimään.
Sade.
Vasta heinäkuun puolivälissä alkoi sataa. Alussa putosi vain muutamia pisaria, mutta seuraavana päivänä tuli oikea rankkasade. Sateen kohina oli vangituille retkeilijöille ihaninta soitantoa, mitä he olivat mielestään milloinkaan kuulleet. Se oli vapautuksen sanoma, mutta Sturt käyttikin sen tarjoamaa tilaisuutta tunkeutuakseen vain yhä kauemmaksi sisämaahan.
Mutta sinnepäin ei maa suinkaan entisestään parantunut, sillä hän oli tullut »Kiviseen erämaahan», jossa eivät pienet sateet mitään merkinneet. Kolmisenkymmentä kilometriä retkikunta rämpi melkein ylipääsemättömien tulipunaisten hietasärkkäin poikki. Nämä hämmästystä herättävät särkät päättyivät suunnattoman laajaan tasankoon niinkuin maan aaltojen jyrkät otsat mereen, eikä kolkon, purppuranpunaisen aavikon pintaa rikkonut mikään muu kuin koillisessa juova matalia puita ja kirkkaan punainen hietakumpu, joka loisti päivänpaisteessa. Ei ainoatakaan ruohoa kasvanut tällä kamalalla vaakasuoralla aavikolla. Sitä peittivät puolta jalkaa pitkät kivet, jotka tuuli oli pyöristänyt; kivet olivat raudansekaista kvartsia. Sturt luuli tätä muodostusta entiseksi merenpohjaksi, mutta päin vastoin se on vedettömyyden synnyttämä. Se oli niin kovaa, ettei hevosten kavioista jäänyt mitään jälkeä. Tämän erämaan takanakaan ei kuitenkaan ollut vettä, ei muuta kuin mustaa liejua entisen vesipaikan pohjalla. Vihdoin täytyi Sturtin taipua siihen käsitykseen, että hänen takaa-ajamansa sisämeri olikin vain kangastus, joka sitä mukaa pakeni edemmäksi, kuta kauemmaksi hän sitä seurasi. Sen sijasta hän oli löytänyt maita, joita kamalampia ei edes Dante olisi voinut keksiä harhailevain sieluparkain kidutukseksi.
Kamalaa erämaata.
Siitä huolimatta retkikunta kuitenkin oli lähellä etsimäänsä järveä, vaikkei se varsinkaan tänä pitkänä poutana olisi Sturtin toiveita vastannut, sillä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen on Eyre-järvessä vettä, silloinkin enimmäkseen suolaista. Sturt kulki Diamantina joen poikki, joka laskee Eyre-järveen, mutta joka silloin oli aivan kuivilla.
Yhä eteenpäin piti matka, kautta uuden kamalan aavikon, jonka poikki kulki valtavia veripunaisia hiekkaharjuja, ja tässä erämaassa kasvoi tuo Sisä-Austraalian vitsaus, pelätty okainen spinifeks-pensas, ainoa kasvi, joka tulee näissä erämaissa toimeen. Joka puolella oli lumivalkoisia suolakenttiä ja kuivuneita suolapuroja, jotka suunnattomien hohtavien käärmeiden tavoin kiemurtelivat synkän erämaan kautta.
Vihdoin Sturtin täytyi, kaukana Eyre-järven pohjoispuolella olevissa erämaissa, kääntyä paluumatkalle. Jos hän olisi vielä edemmäksi kulkenut, olisi hän seuralaisineen ehdottomasti tuhoutunut. Sturtin suuri tuuma oli auttamattomasti kärsinyt haaksirikon, mutta hän viittoi tietä myöhemmille tutkijoille. Kolmetoista vuotta hänen retkensä jälkeen lähti hänen kartoittajansa, M'Dowall Stuart, samoihin erämaihin etsimistä jatkamaan.
Erämaan asukkaat.
Omituista on, että tuskin löytyi niin karua erämaata, ettei joku vaivainen alkuasukas-perhe olisi koettanut siinä tulla toimeen. Jonkun heidän kaivamansa kaivonkin Sturt tapasi, vieläpä siitä sai arvaamatonta hyötyäkin. »Tälle kaivolle johti polkuja melkein joka ilmansuunnalta ja erästä niistä kulkiessani saavuin kylään, jossa oli yhdeksäntoista majaa, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä; että niissä olisi äsken ollut asukkaita. Siellä täällä oli kaukaloita ja jauhinkiviä, katkenneita keihäitä ja murtuneita kilpiä, mutta ilmeisestikin asukkaat nyt olivat lähteneet jonnekin muuanne ja kävivät näillä seuduin vain puksipuun siemeniä keräämässä, sillä maassa oli suuret kasat tämän puun oksia ja puista itsestäänkin näkyi, että niistä oli sato koottu.»