Eteläisen pallonpuoliskon kesä alkoi tehdä tuloaan ja kuumuus olla kovin rasittava, allikot ja lähteet pelottavan nopeaan kuivua. Lämpömittari harvoin laski alle +35°C, mutta toisinaan se nousi yli 50°C. Nelijalkaisia eläimiä tuskin näkyi ensinkään, lintuja sitä vastoin runsaasti. Näistä oli huvittavin eräs lepinkäinen (Lanius), rastaan kokoinen ruskeahko lintu, joka aamuisin säännöllisesti saapui leirille ja koetti matkia säveliä, joita miehet sille vihelsivät. Sen matkimislahja oli niin ihmeteltävä, että tuskin oli sitä lintua, jota se ei olisi osannut matkia aivan erehdyttävän hyvin.
Alkuasukkaitten majoja, jopa tuliakin tavattiin tuon tuostakin, mutta asukkaat itse livistivät pakoon, jos vain kerkisivät, niin että heitä oli vaikea tavata. Hevoset varsinkin heitä pelottivat. Suuri osa nähdyistä asumuksista kuitenkin oli todella autiona siihen aikaan, kun retkikunta maan läpi kulki, erämaan pienet heimot kun muuttelivat paikasta paikkaan, sen mukaan kuin veden ja ravinnon saanti vaati. Ne alkuasukkaat, mitä tavattiin, olivat sangen ystävällisiä ja osoittivat täydelleen käsittävänsä sen ystävällisyyden, jolla retkikunta, johtajansa tarkkoja ohjeita noudattaen, heitä kohteli. Sturt oli ottanut mukaansa paljon lahjoja, varsinkin villapeitteitä, joita hän heille jakeli. Hän oli nimittäin jo varhaisemmilla matkoillaan huomannut, että alkuasukkaat tässä suunnattomien ilmastollisten vastakohtain maassa alastomuudessaan kovin usein saivat kärsiä vilua.
Tammikuun lopulla v. 1845 Sturt, jonkun matkaa 30 leveyspiirin pohjoispuolella, leiriytyi solaan, jossa hän tapasi runsaat ja näköjään pysyväiset vesivarat; sieltä hän retkeili joka suunnalle ympäristöä, varsinkin vedensaantia tutkien. Eräällä retkellä Sturt toverinsa keralla näki suunnattoman joukon haarahaukkoja (Milvus) jotka sadoittain ympäröivät heidät ja käperin kynsin tulivat vain muutaman jalan päähän, ennenkuin palasivat takaisin. Jos ne olisivat kimppuun käyneet, niin olisivat molemmat matkustajat olleet hukassa. Ne näkyivät kuitenkin päätelleen, että molemmat ratsumiehet olivat liian vaarallisia vastustajia, peräytyivät ja kierrellen, kaarrellen katosivat etäisyyteen. Vettä ei tavattu millään suunnalla niin runsaasti, että retkeä olisi voitu jatkaa.
Kuivuus.
Kuumuus ja kuivuus olivat niin suunnattomat, että kaikki ruuvit irtaantuivat, koneiden sarviosat ja kammat lohkesivat hienoiksi liuskoiksi, lyijy putosi lyijykynistä, hiukset, samoin kuin lampaiden villakin, lakkasivat kasvamasta ja kynnet kävivät hauraiksi kuin lasi. Jauhot menettivät 8% painostaan, muut ruokatavarat vielä enemmän, ja muste kuivui kynään niin nopeaan, että oli mahdotonta kirjoittaa.
Erehdyttäviä merkkejä.
Kun retkikunta ensin leiriytyi »varasto-solaansa», oli siellä paljon eläimiä. Papukaijoja oli tuhansittain, kakaduita, kyyhkyjä ja muita lintuja, joiden kesken monenlaiset haukat tekivät suurta tuhoa. Mutta vähitellen ne kokoontuivat suuriin parviin ja kaikki samana päivänä muuttivat pois, luodetta kohti lentäen. Tämä muutto vahvisti Sturtissa sitä luuloa, etenkin kun siltä suunnalta saapui pelikaaneja ja sorsiakin, että sillä ilmalla mahtoi olla kauan etsitty sisämeri. Jo aikaisemmin Sturt oli huomannut, että samalle suunnalle lensi sepelhaikaroita, kurkia ja muita vesilintuja suunnattomat laumat.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi lintujen lähdettyä helteisessä erämaassa. Muurahaiset ja kärpäset olivat ainoat eläimet, jotka pitivät puoliaan tässä kamalassa maassa, ja ne vaivasivat ihmisiä ja eläimiä hellittämättä.
Partioretkien ja alkuasukkaitten antamain tietojen johdosta SturtiIle oli käynyt ilmi, että eteneminen oli joka suunnalle mahdotonta, vieläpä että paluutiekin oli vedenpuutteen vuoksi katkaistu. Kuusi kuukautta, heinäkuun puoliväliin v. 1845, retkikunnan täytyi viettää tässä Sisä-Austraalian erämaan keitaassa voimatta kulkea mihinkään suuntaan.
Vaikea aika.