Huhtikuun 22:ntena Stuart havaintojensa mukaan oli saavuttanut Austraalian keskustan. Hän piirsi puuhun merkin ja pystytti viereen Englannin lipun. Kolmen tai neljän kilometrin päässä näkyi korkea vuori, jonka hän nimitti »Stuartin keskusvuoreksi». Seuraavana päivänä hän yhden toverin keralla nousi tälle vuorelle, nähden sieltä koko joukon vuoria, korkeitakin, metsää kasvavia uomia ja lakeuksia pensaikkoineen. Näiden vuorien ansio tietysti on, että seudussa on vettä, vaikka niukaltakin, koska pilvet niille satavat. Niiltä lähtee useita jokia, jotka kuitenkin kuivina aikoina kuivuvat.

Päästyään täten maanosan keskustaan ja terveyden ollessa hyvän ja eväitä riittämään saakka Stuart kahden seuralaisensa kanssa lähti pohjoista kohti tunkeutumaan, aikoen kulkea merelle saakka, jos se suinkin olisi mahdollista. Keskusvuoren toisella puolella heillä kuitenkin oli huono onni veden etsinnässä, niin että muutamia päiviä täytyi olla aivan vedettä. Alkuasukkaitten kaivoista ja jokien uomista sitä kuitenkin taas löytyi sen verran, ettei tarvinnut takaisinkaan palata, vaan saatettiin tehdä taivalta koko toukokuu ja vielä suurin osa kesäkuutakin. Kesäkuun 11:ntena he löysivät vettä oltuaan sitä ilman satayksi tuntia. Ruokavarat alkoivat olla hyvin vähissä ja keripukki näytellä itseään, mutta siitä huolimatta retkeilijät vaan jatkoivat matkaa. Keripukkia vastaan olivat seudun kurkut oivallinen apukeino. Kesäkuun 13:ntena kuultiin maanasukkaitten ääniä ja puolen kilometrin päässä heitä pari nähtiinkin.

Alkuasukkaita.

»Viittasin heille, että he lähestyisivät, mutta he vain tekivät käsittämättömiä merkkejä. Kuljin silloin heitä vastaan, mutta heti sen huomatessaan he poistuivat. Neljännestunnin kuluttua he taas ilmestyivät leirimme kohdalla olevan hiekkasärkän päälle ja kaksi muuta miestä ilmestyi siihen paikkaan, missä he olivat ensin olleet. Otaksuen tämän ainoaksi vesipaikaksi viittasin molemmille särkällä oleville, että he tulisivat veden luo, mutta he vain puhuivat ja tekivät merkkejä, joita en ymmärtänyt. Näytti siltä, kuin he olisivat tahtoneet saada meidät 'poistumaan, mutta minä olin päättänyt, etten poistuisi. He alkoivat sitten tehdä raivoisia liikkeitä, ravistella keihäitään ja kieputtaa niitä päänsä päällä. Nuorempi luullakseni oli viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän asetti sangen pitkän keihään kojeeseen, jolla he niitä nakkaavat, ja muutaman uuden liikkeen jälkeen tuli alas särkältä ja vähitellen lähestyi. Rohkaisin häntä viittauksilla tässä aikomuksessa ja kuljin samalla häntä kohti. Lopulta saavuimme joenuoman äyräille, hän toiselle, minä toiselle puolelle. Hänellä oli pitkä keihäs ja womera ja kaksi kojetta, jotka olivat bumerangin kaltaiset, mutta reunaltaan terävät kuin miekka; toinen pää oli paksumpi, ikäänkuin kahvaksi vuoltu. Hänen liikkeensä ilmaisivat nyt vihamielisyyttä ja hän tuli täydelleen valmiina taisteluun. Taitoin pensaasta vihannan lehvän ja kohotin sen häntä kohti, kehoittaen häntä tulemaan yli minun puolelleni. Kun se ei näyttänyt häntä miellyttävän, kuljin uoman poikki hänen puolelleen ja pääsin kahden askelen päähän hänestä. Mutta sitten minä hänen mielestään olin aivan riittävän lähellä eikä hän tahtonut laskea minua lähemmäksi, vaan kulki taapäin minun edessäni. Minä tahdoin päästä aivan hänen viereensä, mutta siihen hän ei suostunut. Seisoimme sitten alallamme ja koetin hänelle osoittaa, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin vettä kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Vihdoin hän näytti ymmärtävän, nyökkäsi päätään, osoitti vettä, sitten leiriämme ja kohotti ilmaan viisi sormea. Koetin sitten saada häneltä tietää, oliko pohjoisen tai koillisen puolessa vettä, mutta se oli mahdotonta. Hän katsoi minuun vakaasti pitkän ajan, alkoi puhua ja huomatessaan, etten ymmärtänyt häntä, teki sen merkin, jolla alkuasukkaat tavallisesti ilmoittavat haluavansa jotain syötävää, ja osoitti minua. Tahtoiko hän tietää, olinko nälissäni, taikka vihjata sitä, että minä hänelle pätisin illalliseksi, sitä en tiedä; mutta nyökkäsin hänelle päätäni merkiksi siitä, että ymmärsin hänet täydelleen. Erosimme sitten, mutta pidin häntä tarkkaan silmällä koko ajan uoman poikki takaisin palatessani. Ennen lähtöäni tuli siihen se toinenkin. Ensimmäinen oli iso, vankka, kauniisti kasvanut mies, kuutta engl. jalkaa pitkä. Hiukset olivat hyvin pitkät ja päänsä ympäri hän oli köyttänyt punaisen verkon ja hiusten päät valuivat harteille. En huomannut hänessä mitään muuta omituista. Heillä ei ollut nahkoja eikä mitään muutakaan ruumiinsa verhona, vaan kulkivat he aivan alasti.»

Sillä ajalla, minkä retkeilijät sen jälkeen vesipaikalla viipyivät, eivät mustat heitä enää häirinneet. Mutta pari viikkoa myöhemmin, päästyään kauempana pohjoisessa veden ääreen, Stuartilla oli kolmen alkuasukkaan kanssa sangen muistettava kohtaus. Ensin tuli leiriin kaksi nuorta miestä, tuoden lahjaksi opossumeja, pieniä lintuja ja papukaijoja; mutta kun he paikalla rupesivat varastamaan, mitä suinkin käsiinsä saivat, käski Stuart heidän poistua. Jonkun ajan kuluttua toinen heistä palasi takaisin, seuranaan nuorukainen ja vanhus. Kahdella heistä oli omituisen näköinen kypäri, joka oli tehty tiukkaan yhteen sidotuista, verkon sisäpuolelle kiinnitetyistä sulista, niin että se muodosti supun. Yritettyään turhaan merkeillä ilmaista toisilleen mielipiteensä ukko alkoi sangen vakavasti keskustella molempien nuorempien kanssa ja Stuartin puoleen sitten kääntyen teki vapaamuurarimerkin. Stuart hieman hätkähti ja katsoi häneen kiinteästi ja ukko uudisti merkin. Stuart vastasi ja ukko tuli hänen viereensä, taputti häntä päähän ja selkään ja siveli hänen partaansa.

Vihamielinen heimo.

Jos nämä merkit todella olivat, kuten tutkimusretkeilijä väitti, jonkinlaisia vapaamuurarimerkkejä, eivät ainakaan kaikki lähiseudun heimot kuuluneet tähän veljeskuntaan, sillä muutama päivä tämän merkillisen tapauksen jälkeen Stuart kohtasi heimon, jonka vihamielisyys ja sotaisuus kerrassaan keskeytti hänen etenemisensä.

Retkikunta tuli kesäkuun 26:ntena jokiuomalle, jossa oli melkoisia allikoita. Erään allikon luo oli leiriytynyt mustia ja Stuart teki melkoisen kierroksen välttääkseen heitä, jos suinkin mahdollista. Pahaksi onneksi ei hän etäämpänä löytänytkään vettä, niin pian kuin oli luullut, ja voidakseen juottaa hevoset illalla hänen sen vuoksi täytyi palata allikolle, jonka ääressä hän oli nähnyt mustat. Paluumatkalla retkeilijät huomasivat, että alkuasukkaat suurella joukolla olivat seuranneet heitä.

Kun Stuart tovereineen saapui vesipaikalle, ei siellä kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, jonka vuoksi hän luuli heidän näin kulkeneen karttaakseen valkoisia, kuten heidän tapansa yleensä oli. Vähääkään aavistamatta hyökkäystä retkeilijät johtajaansa seuraten kulkivat uomalle, jonka poikki he olivat aamulla menneet, mutta uoman luona hyökkäsi äkkiä okapensaitten takaa kolme isoa, voimakasta mustaa, kosolta bumerangeja, vaddeja ja keihäitä aseinaan. »He olivat meistä parinsadan metrin päässä. Kun oli melkein pimeä ja okapensaisto meille haitaksi, koetin päästä ohi huomaamatta, mutta se ei suinkaan ollut heidän tarkoituksensa, sillä he yhä lähestyivät, huutaen ja tehden kaikenlaisia uhmaavia liikkeitä.

»Käännyin silloin heidän puoleensa, tehden kaikkia mahdollisia ystävyyden merkkejä, mitä suinkin keksiä saatoin. He näyttivät olevan kovin raivoissaan, kieputtelivat bumerangejaan päänsä päällä, syytivät pahoja sanoja täydellä kurkulla ja hyppelivät jonkinlaista tanssia. Heihin yhtyi nyt muitakin heimon jäseniä, niin että heidän lukunsa muutamassa minuutissa oli noussut kolmeenkymmeneen; joka pensaasta näytti ilmestyvän mies. Asettaen kuormahevoset uoman puolelle ja asettuen niitten ja alkuasukkaitten väliin käskin miehiäni pitämään pyssynsä valmiina, sillä hyvin näin, että heillä nyt oli paha mielessä. He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ystävyydenosoituksiin, joita minä herkeämättä tein, vaan verkalleen tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Olin kovin vastahakoinen ampumaan heitä ja tein edelleenkin rauhan ja ystävyyden merkkejä, mutta niistä ei ollut vähääkään apua.