»Heidän johtajansa, vanha mies, joka seisoi muitten edellä, viittoi bumerangillaan, ja me käsitimme nämä viittaukset siten, että hän vaati meitä poistumaan. Mutta uhman merkkejä ne todenteolla olivat, sillä tuskin olin kääntänyt hevoseni pään poispäin noudattaakseni heidän muka käskyään, kun bumerangeja alkoi pyrynä tuiskia meitä vastaan hirmuisen sotahuudon säestyksellä. Sitten he sytyttivät heinän palamaan ja alkoivat hyppiä, tanssia ja kiljua ja huitoa käsillään kuin paholaiset. Niiden kolmenkymmenen lisäksi, jotka jo olivat vastassamme, näin nyt paljon muitakin tulevan pensaitten takaa esille.
»Siitä huolimatta en vieläkään tahtonut ampua, vaan koetin jälleen saada heidät käsittämään, ettei meillä ollut minkäänlaisia pahoja aikeita. Lähestyttyään nyt noin neljänkymmenen metrin päähän he tekivät uuden hyökkäyksen ja heittivät bumeranginsa, joita tulla viuhki ja vihelteli korvaimme ympäri ja yksi osui hevoseeni. Silloin käskin ampua ja tämä hiukan hillitsi heidän raivoaan. Kuormahevosemme, jotka olivat edellä, säikähtivät ampumista ja hirveätä kiljunaa ja laukkasivat uoman poikki. Huomatessamme muutamain mustain juoksevan pensaasta pensaaseen erottaakseen meidät hevosistamme, edessämme olevain yhä kiljuessa ja nakatessa bumerangejaan ja tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi, annoimme heille uuden yhteislaukauksen ja lähetin Benin viemään hevoset parempaan paikkaan, kun taas itse Kekwickin kanssa jäin selän suojaksi.
Pääsimme piankin niitten edelle, jotka vielä seurasivat meitä, vaikka ampumamatkan ulkopuolella. Yhä enemmän ääniä yhtyi heidän kamalaan kiljunaansa ja joka suunnalla alkoi leimahdella tulia. Kun oli jo aivan pimeä ja maa oli matalaa pensaikkoa, vihollisemme rohkeita ja tappelunhaluisia, olisivat nämä tarmokkaat veitikat hyvinkin äkkiä meidät tuhonneet. Kun oli toivotonta taistella niin suurta ylivoimaa vastaan — ainakin kymmenen yhtä vastaan, ja hyvin älyten asemamme epäedullisuuden, päätin sangen vastahakoisesti palata edellisen yön leiripaikalle. He seurasivat meitä yhä. Olisin vain toivonut, että minulla olisi ollut edes neljä miestä lisää, mutta joukkomme oli niin pieni, etten muuta voinut kuin perääntyä ja asettua puolustuskannalle.»
Stuart kääntyy takaisin.
Seuraavana aamuna paloi merkkitulia joka puolella ja Stuart päätti luopua yrityksestään päästä pohjoisrannalle saakka. Valittaen, että hänen joukkonsa oli liian pieni pitämään puoliaan näin ilkeitä ja tarmokkaita alkuasukkaita vastaan, hän samalla antoi täyden tunnustuksensa heidän sodankäyntitaidolleen. »He olivat ilmeisestikin nähneet meidän kulkevan aamulla ohi, olivat tutkineet jälkemme, mihin suuntaan olimme kulkeneet, ja tietäen, ettemme alempana löytäisi uomasta vettä, vaan että meidän täytyisi palata takaisin, he jäivät odottamaan meidän paluutamme. Hyökkäyksensä he tekivät kahdenkertaisessa rivissä, avojärjestyksessä, ja meidän täytyi tähdätä tarkkaan, jotta tulemme tehoisi. Kun selkämme takana olisi ollut tämmöiset viholliset ja edessä luultavasti vielä paljon pahemmat, olisin saattanut retkikuntani tuhon omaksi, jos olisin yrittänyt tunkeutua eteenpäin.»
Stuart sen vuoksi kääntyi takaisin, saapuen lokakuussa Adelaideen, jossa hänen saavuttamansa tulokset synnyttivät suurta innostusta ja parlamentti paikalla myönsi uudet varat työn jatkamiseen, kunnes maanosan poikki oli avattu tie.
Uusi yritys.
Parin kuukauden kuluttua Stuart jälleen oli matkalla, lähtien Adelaidesta marraskuun 29:ntenä v. 1860. Hän pääsi nyt kauas »Hyökkäyksen joen» taakin tarvitsematta taistella alkuasukkaitten kanssa, mutta tällä kertaa hänen yrityksensä kärsi haaksirikon luonnonesteen vuoksi, joka oli aivan uusi ja aavistamaton.
"Stuartin aitapensas".
Retkikunnan eteen ilmestyi uudenlainen, siihen saakka tuntematon kasvi, jota ruvettiin sanomaan »Stuartin aitapensaaksi», se kun täydelleen esti pääsemästä millekään muulle suunnalle kuin taapäin. Pensas alkaa melkein aivan juuresta saakka työntää oksia, jotka sekaantuvat toisiinsa niin takkuiseksi vyyhdeksi, että semmoinen pensaisto sulkee tien täydellisemmin kuin taajinkaan pensasaita. Tätä pensasta kasvoivat laajat alat silmän siintämättömiin. Joka suuntaan retkikunta koetti tunkeutua sen läpi päästäkseen ja viikon ponnisteltuaan se lopulta löysikin heikon kohdan ja pääsi taas eteenpäin. Pensaikko vaihtui nurmea kasvavaksi lakeudeksi ja Stuart luuli tien rannikolle nyt olevan vapaan. Hän löysi täällä kauniin järvenkin, jonka hän nimitti »Newcastlen vedeksi», mutta ei sitten tarvinnut jatkaa kuin yksi päivä, ennenkuin aitapensas jälleen sulki tien. Oli mahdoton enää löytää heikkoa kohtaa, joka olisi sallinut jatkaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Retkikunnan eväät alkoivat olla niin vähissä, ettei Stuart uskaltanut tehdä vielä suurempaa kierrosta pensaikon ohi päästäkseen.