Adelaidessa viranomaiset olivat vakuutetut siitä, että Stuart oli siirtokuntain etevin löytöretkeilijä, jonka vuoksi hänelle viipymättä tarjottiin varoja uuteen retkeen. Vuoden lepo olisi ollut hänelle sangen tarpeen koettujen rasitusten jälkeen, mutta empimättä Stuart siitä huolimatta suostui tarjoukseen. Tosin oli sillä välin saapunut tieto Burken ja Willsin retken surullisesta tuhosta, mutta sekään ei pelottanut Stuartia antautumasta uudelleen rasituksiin ja vaaroihin. Hänelle varustettiin retkikunta, johon kuului yksitoista miestä, ja kahdentoista kuukauden eväät kerallaan hän joulukuun 29:ntenä 1861 lähti uudelleen matkaan.
Kolmas retki.
Retkikunta matkasi nopeaan ja vaikeuksia kohtaamatta maanosan keskustaan, kulkien maaliskuun 12 päivänä 1862 Stuartin keskusvuoren ohi. Saman kuun 28:ntena se kulki »Hyökkäyksen joen» ohi, jossa alkuasukkaat nyt osoittivat mitä ystävällisintä mielialaa. Huhtikuun 14:ntenä retkikunta tuli Newcastlen vedelle ja tehden nyt pidemmän kierroksen kuin edellisellä kerralla pääsi pensaikon poikki, löytäen sen takaa uuden suolattoman lammen, joka erään retkikunnan jäsenen mukaan nimitettiin »Frewin lammeksi».
Stuart luuli nyt, että tie oli selvä; mutta harvoin uusien urien kulkijat tietävät, mitä huomispäivä tuo huomassaan. Stuart ei todella enää osannut aavistaa, että häntä jälleen odotti sama pettymys kuin Newcastlen veden luona, mutta niin kuitenkin kävi. Retkikunta oli vain tavannut aitapensaistossa heikon kohdan. Sitä oli vielä penikulmittain tietä sulkemassa joka suunnalla. Päivän toisensa perästä he ratsastivat suuntaan ja toiseen koettaen selviytyä tästä näköjään loppumattomasta tiheiköstä, mutta vasta toukokuun keskivaiheilla he todella pääsivät läpi.
Retkikunta tapasi nyt koko joukon allikolta ja pienempiä lampia, joista suurin siirtokunnan maaherran mukaan nimitettiin Dalyn vedeksi. Sen luona retkikunta lepäsi jonkun ajan. Allikoista lähti puro, jota retkikunta jonkun ajan seurasi, kunnes se katosi pieneen suohon.
Stuart täytti nyt vesisäkit, jotka oli annettu retkikunnan mukaan, mutta joita ei siihen saakka oltu tarvittu. Hän luuli maan eteenpäin käyvän kuivemmaksi, mutta niin ei käynytkään, sensijaan retkikunta tuli seutuihin, joissa puut, pensaat ja linnut olivat toisenlaiset kuin etelässä. Se oli tullut kuumaan vyöhykkeeseen. Kasvullisuus kävi sitä vaihtelevammaksi ja maalauksellisemmaksi, kuta kauemmaksi he kulkivat, ja maakin muuttui retkikunnan tullessa Carpentaria-lahden länsipuolella olevalle hiekkakivi-pöytämälle, joka jo Leichhardtin matkan kautta oli tullut tunnetuksi.
Dalyn vedeltä erottuaan Stuart tapasi joen, joka laski Leichardtin nimittämään Roperiin. Hän meni tämän joen yli ja lähti toista syrjäjokea taas ylämaahan kulkemaan. Täällä alkuasukkaitten läsnäolo kävi ilmeiseksi sen kautta, että pensaikot sytytettiin palamaan, sitä myöden kuin retkikunta eteni, ja kesäkuun 30:ntenä retkikunta todella tapasikin alkuasukkaita. Stuart kirjoittaa kohtauksesta:
»Vanhus oli sangen ihmeellisen näköinen — hänen sääriensä pituus oli neljä engl. jalkaa ja koko pituus seitsemän jalkaa, ja samalla hän oli niin merkillisen hoikka, että näytti vain varjolta. Kekwickillä oli hatussaan ongenkoukku, joka paikalla herätti ukon huomiota. Hän osoitti merkeillä, miten sitä käytettiin ja haluavansa saada sen omakseen. Käskin Kekwickiä antamaan sen ja ukko näytti olevan siitä kovin hyvillään. Seuraavana aamuna Kekwickin luo tuli kuusitoista mustaa, jotka koukistivat etusormensa, pistivät sen suuhunsa ja vetivät ylöspäin, ojentaen sitten kätensä vastaanottamaan anottua ongenkoukkua. Varamme eivät kuitenkaan sallineet täyttää tätä pyyntöä ja jonkinlaiseksi korvaukseksi Kekwick vei ne hevosensa luo ja sormillaan kohotti sen huulet ylös, näyttääkseen heille sen hampaat. Mutta tämä näky ei ensinkään miellyttänyt heitä. Ilmeisestikin he luulivat hänen tahtovan heille osoittaa, että heidät syötettäisiin tälle pedolle, jonka vuoksi he kauhistuneina hyppäsivät taapäin. Kun samalla muuan retkikunnan miehistä ampui papukaijan, ottivat he lähdön ja kiljuen pakenivat pensaikkoon eikä heitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.
Heinäkuun 4:ntenä Stuart miehineen saapui niille äkkijyrkille rotkolaaksoille, jotka olivat tuottaneet Leichhardtille ja hänen tovereilleen niin paljon vaikeuksia. Onneksi he parikymmentä kilometriä kuljettuaan tulivat jyrkän nokan partaalle, jonka alla näkyi kaunis, pohjoista kohti juokseva joki. Stuart oli varma siitä, että tämä joki veisi merelle, ja nimitti sen Adelaideksi.
Laskeutuen pöytämältä jokilaaksoon retkikunta jatkoi matkaa pitkin joen rantoja, joilla tropiikin rehevä kasvullisuus oli vallitseva ja joilla sääskistä oli paljon harmia. Hevosten jalat olivat vuoristossa saaneet vammoja, jonka vuoksi matka nyt edistyi hitaasti. Vasta heinäkuun 24:ntenä retkikunta voitollisella mielellä vihdoin seisoi valtameren rannalla. Stuart kuvaa hetkeä seuraavasti: