Meri!
»Kuljimme laakson poikki ja tulimme viidakkoon, joka oli yhtä köynnöskasvien sokkelikkoa. Seisautin hevoset raivatakseni tien ja ratsastaessani muutaman askeleen kauemmaksi huomasin olevani rannalla ja näin Intian meren Van Diemenin lahdessa, ennenkuin hevosten keralla tulevat miehet edes aavistivat sen läheisyyttä. Thring, joka minun kerallani ratsasti edellä, huudahti »meri!» ja siitä he niin ällistyivät ja hämmästyivät, että hänen täytyi sanoa se vielä toinen kerta, ennenkuin he täydelleen ymmärsivät, mistä oli kysymys. Sitten he paikalla kajahuttivat kolme pitkää ja sydämellistä hurraata.»
Stuart kastoi kätensä ja jalkansa mereen, jonka saavuttamiseksi hän oli niin hellittämättä taistellut, ja suurimpaan puuhun leikattiin hänen alkukirjaimensa. Kulkien sitten niin lähelle Adelaiden suuta kuin vetelä maa suinkin salli, retkeilijät katsoivat pitkän hoikan riu'un ja siitä oksat karsittuaan kiinnittivät päähän Englannin lipun. Lipputangon juurelle kuopattiin retkikunnan vaiheista kertomus, jonka sen kaikki jäsenet allekirjoittivat.
Retkikunnan tarkoituksen saavutettuaan Stuart toisena päivänä sen jälkeen, kuin oli meren yhdyttänyt, lähti paluumatkalle. Paluumatka oli paljon helpompi menomatkaa, kun tie tunnettiin, mutta ylenmääräinen rasitus tällä ja edellisillä matkoilla alkoi riuduttaa Stuartin voimia ja paluumatkalla keripukki jo alkupäässä alkoi häntä vaivata.
Maanosan keskustaan saavuttaessa retken johtaja jo oli arveluttavasti sairaana. Hänen tarmonsa oli kuitenkin niin lannistumaton, ettei hän suostunut viipymään, vaikk'ei omin voimin enää päässyt edes hevosen selkään.
»Hyökkäyksen puron» läheisyydessä retkikuntaa tervehdittiin omituisilla menoilla. Stuart siitä kirjoittaa.
Manauksia.
»Eilen illalla meitä vähän ennen auringonlaskua ja sitten pimeään saakka huvitettiin ilveilyllä, jolla alkuasukkaat ilmeisestikin tahtoivat pitää meitä rauhallisina ja voimattomina. Se alkoi jonkun matkan päässä sankan mustan savun teolla (spinifex sytytettiin palamaan) jonka jälkeen he huutelivat mitä lystikkäimmin keuhkojensa koko voimalla. Auringon laskettua käskin joukkoani valmistautumaan hyökkäystä torjumaan. Ja he lähenivätkin sitä mukaa, kuin tuli tuli meitä kohti, ja nyt silloin tällöin näimmekin heidät. Yksi heistä oli vanha mies, jolla oli sangen voimakas ääni. Hän näytti lukevan manauksia, kiljuen niin kamalasti, etten ole eläissäni moista kuullut. Tuntui siltä, kuin olisi hän kärsinyt mitä hirveintä kidutusta. Muutamat naiset olivat hänellä apuna tässä kamalassa kiljunnassa.
»Illan käytyä pimeämmäksi ja heidän tultua noin sadanviidenkymmenen askelen päähän meistä näky oli sangen soma — jopa suurenmoinen. Etualassa olivat leirivarustuksemme ja miehemme valmiina hyökkäykseen. Jokiuoman toisella puolella oli pitkä jono liekkejä, joista toiset nousivat korkealle ilmaan, toiset paloivat matalina ja lepatellen. Liekkien keskellä alkuasukkaat näyttivät liikkuvan, suorittaen kaikenlaisia temppuja, ja heidän takanaan tuli vanhus vaimoineen. Jokaisen korkealle kohoavan liekin luona hän näytti suorittavan jonkun salaperäisen taian, kiljuen yhä samalla hirvittävällä äänellä ja väännellen ruumistaan ja sääriään ja käsivarsiaan joka tavalla. He olivat kuin paholaisia siten hyppiessään, kisaillessaan ja lystiä pitäessään liekkien keskellä.
»Vihdoin he tulensa keralla pääsivät allikolle saakka, pidettyään tätä kamalaa elämää lähes kaksi tuntia yhteen mittaan. Heti kun he saapuivat veden luo, hyökkäsivät eellimmäiset veden partaalle janoaan sammuttamaan ja heidän jälkeensä kaikki muut, vanhusta lukuunottamatta. Hän jatkoi ulvonaansa, kunnes hänelle tuotiin vettä ja se juomiseen tukehtui. Kun kaikki olivat juoneet, lähti koko joukko tiehensä, epäilemättä vakuutettuna siitä, että nämä manaukset ja temput olivat estäneet meitä mitään tekemästä heidän vettä lähestyessään.»