Lokakuussa Stuartin sairaus yltyi niin pahaksi, ettei hän kuukauden lopulla kyennyt käyttämään oikeata kättään, nieleminen kävi kovin vaikeaksi ja auringon laskiessa hän kävi sokeaksi. Marraskuussa hänen tilansa yhä huononi, niin että hän lopulta oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän ei voinut liikkua, ei puhua ja suu oli niin täynnään rakkoja, ettei hän voinut huuliaan kiinni saada. Häntä täytyi kantaa paareilla. Retkikunnan saapuessa uloimmille uudisasutuksille Stuart kuitenkin oli jälleen sen verran parannut, että hän saattoi istua satulassa, mutta siirtolaisten mielestä hän jo oli kuoleman oma. Lyhyen levon jälkeen ja saatuaan jonkun verran rohtoja hän kuitenkin parani sen verran, että joulukuun 12:ntena 1862 saattoi ratsastaa Adelaideen, joka mies mukanaan, joiden kanssa hän oli matkaankin lähtenyt.
Etelä-Austraalian hallitus antoi Stuartille 3000 punnan palkinnon ja laajan alan laidunmaata, mutta löytöretkeilijän terveys oli niin murtunut, että hänen täytyi palata takaisin Skotlantiin, joka oli hänen synnyinmaansa, ja siellä hän v. 1866 kuoli.
Stuart oli Austraalian maantieteen selvittelijöistä kaikkein etevimpiä. Hän matkusti nopeaan, pitäen mukanaan niin vähän väkeä ja matkatarpeita kuin suinkin, ja osasi erittäin tarkasti valita matkasuunnan. Vaikka hänen retkensä pitikin vain suunnattomien erämaitten halki, oli siitä kuitenkin tärkeät käytännölliset seuraukset. Samaa reittiä, jota Stuart kulki, rakennettiin sitten sähkölennätinjohto Adelaidesta Port Darwinim ja mantereen poikki suunniteltu rautatiekin kulkee näitä latuja, vaikka suurin osa siitä vielä onkin rakentamatta.
Burke ja Wills.
Stuart ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka kulki Austraalian poikki. Vähän ennen häntä suorittivat saman suur'uhon O'Hara Burke ja W.J. Wills, jotka Viktoria siirtokunnan hallitus oli lähettänyt matkaan Melbournesta. Tällä retkikunnalla oli kameeleja, joita jo v. 1846 oli Austraaliaan tuotu. Kameeli oli Austraalian erämaissa hevosta monta vertaa edullisempi juhta, sillä hädän tullen se saattoi kulkea kymmenen ja kaksikintoista päivää juomatta, jota vastoin hevosta oli juotettava kerta vuorokaudessa. Kameeleilla kuljetettiin kuormastoa, itse retkikunnan jäsenet kuitenkin ratsastivat hevosilla.
Burke jätti suurimman osan miehistään Darling-joelle ja lähti itse pienemmän joukon keralla edellä kulkemaan. Maa, jonka läpi hän matkusti, oli metsäistä ja tasaista, metsien välissä oli ruohoisia lietemaita ja jokia ja puroja kierteli sen kautta Sturtin löytämälle Cooper joelle, joka itärannikon vuoristoista laskee Eyre-järveen — niinä harvoina vuosina, jolloin siinä on riittävästi vettä — ja sinne jätettiin taas joukko miehiä ja ruokavaroja. Kuusi viikkoa Cooper joelta kuljettuaan retkikunta v. 1860 saapui Carpentaria lahden eteläisimpään kolkkaan. Tällä taipaleella kuljettiin saman erämaan poikki, jossa Sturt oli ollut vähällä nääntyä kuusitoista vuotta aikaisemmin.
Menomatka oli ollut nopea, vaikka riitojen vuoksi ikävä, mutta paluumatkalla tuli retkikunnan johtajille tuho. Yksi mies kuoli väsymyksestä ja kuumuudesta. Burken, Willsin ja Kingin täytyi teurastaa hevosensa ruokatavarain loputtua. Lopulta he eksyivät ja päiväkausia harhailivat pensaikoissa. Saapuessaan Cooper-joelle jätetyn osaston leiripaikalle he olivat niin uupuneet, että tuskin pystyssä pysyivät. Mutta samana aamuna, jona he sinne saapuivat, oli sieltä apuosasto lähtenyt paluumatkalle siirtokuntiin. Joku verta ruokavaroja oli leiriin jätetty, mutta ne eivät kauaksi riittäneet. Lopulta Burke ja King lähtivät pyrkimään eräälle lammas-asemalle, jonne oli 250 kilometriä matkaa, ja Wills, joka ei kyennyt kävelemään, jätettiin Cooper-joelle. Ystävälliset alkuasukkaat antoivat heille matkalla nardu-hernekasvin siemeniä, mutta ne eivät heitä ravinneet, ja toivottu lammasfarmi väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä koskaan löytynyt. Lopulta heidän täytyi palata Cooper-joelle, mutta tällä matkalla Burke kuoli. Kuollessaan hän kielsi tovereitaan itselleen hautaa kaivamasta, ettei rasitus vähentäisi heidän voimiaan ja samalla pelastuksen mahdollisuuksia.
Kun King saapui leiriin, oli Wills sillä välin kuollut nälkään. King pääsi erään alkuasukasheimon hoitoon ja eli siten kolme kuukautta, kunnes lähetettiin apuretkikunta etsimään kadonneita löytöretkeilijöitä. Coopcr-joella oli jo ennenkin käynyt apuretkikunta, mutta se oli sattunut tulemaan sillä välin, kun Burke ja King olivat lammasfarmia etsimässä, ja oli palannut takaisin, luullen retkikunnan johtajain tuhoutuneen.
Howitt johti yhtä viidestä apuretkikunnasta, jotka ensimmäisen tyhjin toimin palattua paikalla lähetettiin Viktoriasta kadonneita johtajia etsimään. Hän antoi elävän kuvauksen Kingin löydöstä: »Lähellä Cooper-jokea odottamatta tapasin ryhmän mustia, jotka istuivat leiritulensa ääressä. Minut nähdessään he hajaantuivat pensaihin, jättäen yhden miehen jälkeensä. Tämä olento, joka oli repaleinen kuin variksenpelätin, seisoi ja hetken aikaa hurjasti tuijotti valkoiseen mieheen. Sitten hän lankesi polvilleen. Minä ratsastin hänen luokseen. 'Kuka olette'? kysyin. 'Minä olen King', vastasi mies. 'Minä olen ainoa eloon jäänyt'. Hän kertoi, että Burke ja Wills olivat kuolleet muutama kuukausi aikaisemmin. Heidän jäännöksensä haudattiin, ja samana päivänä, jona Mc Dowall Stuart voitokkaana palasi Adelaideen onnelliselta matkaltaan, kannettiin Melbourneen Burken ja Willsin ruumiit.
Muista apuretkikunnista J. McKinlayn johtama kulki mannermaan poikki vahan läntisempää reittiä kuin Burke ja Wills ja palasi Adelaideen Quecnsandin eteläosien kautta. Kolme retkikuntaa purjehti pohjoisrannalle ja tunkeutui sieltä maanosan sisustaan. Landsboroughin johtama kulki maanosan poikki Carpentaria lahden rannalta lähtien. Nämä retket olivat sangen tärkeitä sisämaan asutukselle, sillä ne paljon lievensivät sitä pelkoa, joka aina Oxleyn retkestä saakka oli ollut sikäläisiä erämaita kohtaan vallalla.