Seuraavana vuonna hän teki uuden yrityksen etelämmästä, mutta kohtasi vain hiekka-aavoja ja spinifex-kenttiä, joiden terävät oat tekivät kulkemisen sekä hevosille että ihmisille kidutukseksi. Giles tosin löysi erämaasta keitaan, mutta siinä oli niin vähän ja niin huonoa vettä, että hänen täytyi kääntyä takaisin, ja paluumatkalla hän oli janoon kuolla. V. 1875 hän lähti vielä kerran yrittämään, eikö pääsisi erämaan poikki länsirannalle, ja tällä kertaa hänellä oli entistä paremmat varustukset ja hevosten asemesta kameelit. Hän lähti nyt matkaan Spencer-lahden pohjukasta ja 30:nnen leveyspiirin kohdalla matkusti länttä kohti. Viiden kuukauden kuluttua hän saapui Länsi-Austraalian rannalle Perthin kaupunkiin. Paluumatka tapahtui paljon pohjoisempaa reittiä, Amadeus-järveä kohti, ja tämäkin matka onnistui. Gileksen matkain kautta tuli Länsi-Austraalian luonne pääpiirtein selvitetyksi. Hän huomasi sen vedettömäksi; hietaerämaaksi, joka oli aivan sopimaton asuttavaksi.
Samaan aikaan kuin Giles lähti ensi retkelleen, lähti William Gosse samoihin seutuihin. Eversti Warburton kulki v. 1872 Macdonnel vuoriston luota erämaan poikki Oakover-joelle, joka laskee Intian mereen 20:nnen leveyspiirin kohdalla. Ellei hänellä olisi ollut kameeleja, olisi hän sille matkalle jäänyt, sillä vettä oli erämaassa ylen niukasti.
John Forrest.
John Forrest, josta myöhemmin tuli Länsi-Austraalian pääministeri ja commonwealthin (Austraalian liittokunnan) hallituksen jäsen, oli nuori maamittari, kun hän maaliskuussa 1874 lähti Perthistä, Lounais-Austraaliasta, tutkimusretkelleen. Hänen piti tunkeutua Perthistä keskimaan sähkölennätinlinjalle, ja viranomaiset olivat sitä varten varustaneet hänet matkalle. Lähellä meren rannikkoa seudut jo tunnettiin, mutta sisämaa oli aivan tuntematonta, sillä Giles lähti viimeiselle retkelleen vasta seuraavana vuonna.
Forrest seurasi aluksi Murchison joen laaksoa. Se oli verraten hedelmällistä ja tuoretta maata ja matka sujui jotenkin nopeaan. Mutta noin 500 kilometriä merenrannasta joki väheni vain pieneksi puroksi ja oli kuljettava sen vuoriston yli, josta joki alkoi. Nyt alkoivat matkan todelliset vaikeudet. Lähteet loppuivat kokonaan eikä ollut muuta vettä, kuin mitä oli jäänyt sateen muodostamiin allikoihin graniittikallion pintakoloihin. Tie kulki tiheiköiden ja pensaikoiden läpi ja pelätty spinifex-pensas varoitti retkikuntaa, että edessäpäin oli vedetöntä maata. Etelämpänä kuitenkin oli hyvää avointa maata, aroa, jolla kasvoi ruohoa ja ryhmissä suunnattomia valkorunkoisia eukalyptejä. Siellä oli myös pieniä puroja ja jokia, joista voitiin juottaa juhdat, mutta kaikki osoitti, etteivät nämä joet olleet pysyväisiä, vaan että maa kuivina vuosina oli aivan vedetöntä.
Forrestilla oli kuitenkin parempi onni kuin SturtiUa ja Stuartilla, vuosi oli verraten kostea ja hän löysi vielä kotvasen kauempaakin maan sisästä laidunmaita ja lähteitä. Mutta sitten maisemain luonne muuttui. Retkikunta tuli paljaalle aavikolle, joka oli tasaista kuin merenpinta ja silmän siintämättömiin spinifexin peittämä. Suolajärvi tai hietakumpu siellä täällä ei paljoakaan lieventänyt hietikon ja spinifexin ainaista yksitoikkoisuutta. Hevoset sairastuivat ja olivat toinen toisensa jälkeen hylättävät. Ihmisetkin uupuivat ja olivat lannistua tässä kamalassa erämaassa. Onneksi kuitenkin silloin tällöin tavattiin vettä graniittikallion koloissa, ja tämä se pelasti retkikunnan. Toisinaan kuitenkin kului pari kolme päivää, ennenkuin semmoisiakaan vesipaikkoja löytyi, ja joskus ne olivat tyhjiä, kun löytyivät. Tämä oli se kamala maa, josta sekä Gossen että Gilesin oli täytynyt takaisin palata, kun olivat koettaneet kulkea sen poikki idästä länteen. Nyt näytti siltä, kuin olisi Forrestinkin täytynyt palata takaisin, mutta hän oli kuitenkin jo tunkeutunut siihen niin pitkältä, että palaaminen saattoi olla yhtä vaarallista kuin eteenpäinkin kulkeminen.
Elokuun alussa koko retkikunta oli suuressa vaarassa. Oli tullut kuiva aika, eivätkä miehet sen enempää kuin juhdatkaan voineet janoaan sammuttaa muuta kuin suolaista liejua nielemällä. Kuljettiin pitkien mäkijonojen poikki, mutta yhtä toivottomana, kamalana pysyi maa. Syyskuussa päättyi etelän talvi ja kuumuus alkoi lisääntyä. Onneksi vihdoin kohdattiin puro, jossa oli sen verran vettä, että retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Pahimmat vaikeudet oli samalla voitettu. Syyskuun lopulla saavuttiin sähkölennätyslinjalle, ja sitten oli matka Adclaideen selvä. Forrestin matka oli epäämättömästi osoittanut, että Australian länsipuolisko on kuivaa erämaata, jota on mahdoton asuttaa. Ainoastaan länsirannikon jokilaaksoissa on hyviä maita ja vettä.
Näiden retkien kautta olivat tulleet pääpiirtein selvitellyiksi ne mahdollisuudet, mitä tämä maanosa asutukselle tarjosi. Aukkoja tietysti jäi vielä paljon, ja monen monta tutkijaa on ollut työssä niitä täyttämässä. Kun löydettiin kultaa, niin saivat löytöretket tavattoman suuren vauhdin, ja varsinkin Coolgardien kulta-alueet Lounais-Austraaliassa ja Kimberleyn kulta-alueet Luoteis-Austraaliassa tulivat laajalta tarkkaan tutkituiksi. Etsittiin maan poikki kulkevia reittejä, jonka kautta niihin voitaisiin kuljettaa karjaa kaakkois-Austraalian siirtokunnista, mutta nämä etsimiset olivat turhat. Austraalian läntisen puoliskon hieta- ja spinifexaavikoiden poikki ei ollut mahdollinen karjaa kuljettaa, ja samalla saatiin selville sekin, että varsinaisesta erämaa-alueesta oli turha kultaakaan etsiä.
Paljon on Austraalian sisäosissa vielä tutkimattomiakin aloja, etupäässä tietysti suuret erämaat, joiden läpi vain joku matkue on kiireesti samonnut, ennättämättä muuta etsiä kuin suorinta tietä lähimpään vesipaikkaan. Mutta tunnettujenkin ja kauttaaltaan hyvin asuttujen seutujen tieteellinen tutkiminen on vielä sangen puutteellista. Ei edes tarkkaa yleiskarttaa ole vielä voitu laatia ja geologinen kartoitus on vasta alulla. Viime vuosikymmenellä ovat Austraalian tieteelliset laitokset kuitenkin päässeet voimistumaan ja koettavat ripeästi korjata, mitä aikaisempi, ensi sijassa käytännöllinen aika on tekemättä jättänyt.
Ehkä suurin ja samalla mielenkiintoisinkin tehtävä on mustan alkuasukasväestön »folkloren» kokoaminen ja heidän kieltensä, elämänlaatunsa ja tapainsa perinpohjainen tutkiminen. Varhaisimmat matkustajat olivat tähän hyvin huonosti varustetut sekä puuttuvan kielitaitonsa että ihmistieteitten senaikaisen alkeellisen kehityskannan vuoksi.