Nuoren Austraalian alkuvaiheet.
Pohjois-Amerikan ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat olivat ihmisiä, jotka omantunnonvapautensa ja uskonsa vuoksi hylkäsivät isäinsä maan ja lähtivät valtameren taa uutta kotimaata perustamaan. Austraalian ensimmäiset uudisasukkaat olivat rikoksentekijöitä, jotka yhteiskunta työnsi keskuudestaan, päästäkseen huonoimmista aineksistaan. Samoin kuin puritaanipakolaiset löivät asuttamaansa uuteen maanosaan mitä pysyvimmän leiman ja muodostivat uuden kansallisuuden selkärangan, samoin rikollisuus löi tahransa nuoren Austraalian alkuvaiheisiin, vaikka tämä leima ei onneksi ollutkaan pysyväinen, vaan verraten pian on kulunut pois.
Murtovarkaita, varkaita, näpistelijöitä, väärentäjiä, maantierosvoja olivat ne asukkaat, joita Englanti lähetti valtaamaansa uutta maanosaa asuttamaan, naiset Lontoon katujen irtolaisnaisia, joista huonompain sallittiin siirtokunnassa jatkaa entiseen tapaansa, vähemmän turmeltuneiden mennä parempain vankien kanssa naimisiin. Moitteettomasti käyttäytyväin vankien sallittiin sitä paitsi naida alkuasukkaitten joukosta. Tämmöisistä aineksista tahdottiin luoda uusi kansa.
Maassa, jossa kaikki oli rakennettava alusta, osa miehistä tuota pikaa eksyi Sydneyn tiheihin takametsiin. Keripukki alkoi tehdä tuhojaan. Hurjemmat vangeista karkasivat ja jäivät sille tielle. Siirtokunnassa pääsi kaikenlainen siveettömyys ja rikollisuus valtaan ja hirsipuu ja pamppu alkoivat sangen pian toimintansa. Alkuasukkaat, jotka alussa olivat ystävällisiä, muuttuivat vihamielisiksi. Osa vangeista teki salaliiton karatakseen Tahitiin, mutta tuuma saatiin ajoissa ilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin Kiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset, joita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan kilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen siirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan kuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta kun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin, uupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.
Siirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja työtä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta se toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet ja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun elintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen vuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä hallitus pitänyt tyydyttävää huolta.
Mutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit vankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon ja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla 281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja ravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä olot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten vapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa joka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin odotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta ja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin. Paremman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen merimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät. Huonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita ylempänä rehoitti pohjaton juoppous.
Sydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että kuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia, muodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille uudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla alkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa siirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan päin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet poliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat maata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot parantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli siirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat ympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa täytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen yhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina palkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn sairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia. Työmiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä muusta maksuvälineestä huolittu.
Korkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin maa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä alkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin huonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja englannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää Englantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja tästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja ja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai ensimmäisen rahaylimystönsä.
Sydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi Norfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan, Moreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin pääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan. Parikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa vankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja kummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.
Vuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain rikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta aina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti astua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi yhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka lamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren maan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä valituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin, ellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti vihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä perusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja siveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden, että pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän jatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.