V. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien lähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä päätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää, mutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin estää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta teki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin, ja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851 Uuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja Queenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.
Vielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli vankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä maan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili paljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin toisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita kohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä, surmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.
Nämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta hyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat kaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman erotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä rikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli seurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan palkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen suuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan miehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa alkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin hyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi alkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin täytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän leiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan ja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat heitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä kiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli vain kolmisensataa jäljellä.
Kun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson niminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa heidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät muuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin kivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja painamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä oloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen, vaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844 vietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869 kuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen. Seitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.
Alkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita parissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa Etelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat rangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa siirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat tätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen sijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen lopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua, vaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta karkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea käsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille yhteiskunnille.
Cook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä valtamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka nykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta lähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta, jonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai jälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään rikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa ja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.
Moreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842, mutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta kauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän kun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian siirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen Länsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä vaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat kuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen länsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein saarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319 oli naisia.
Se syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten väkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin koettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä suurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin vaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin vankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta heistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa ja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet, mutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan yhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen, rappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei ole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen kehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»
Karjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen laajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin säännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin jäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta mainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi rikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies ei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi loukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli vain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei Job ollut muuta kuin nappisaksa.»
Kuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat eivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten aikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten »mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot syttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet, hevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain mailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka. Nuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.