Melkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin Tasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa. Sydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten kanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan yhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki Adelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies tappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen miehen kengurun.»
Mutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu Queenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa, melkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä ja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja maanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan osunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että Port Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi ainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia eikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin oli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat vielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin niitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen, vaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla. »Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan alkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja. Heidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa anastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen juolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni osa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja mielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt, etenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken oli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle rodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.
Austraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin aikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia puoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi löydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman silmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion polttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128 kilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni maaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.
Jo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei sen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli kuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita, joita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön salassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta ja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa toisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta kun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta kaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja löytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa muutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin kaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat piankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että kaivaminen olisi kannattanut.
Toinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi siellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja koota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa paikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi 184 naulaa.
Tuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren ja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä muuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken vain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle pyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään, kun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että koko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät kumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman kaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö muutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja sitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui Melbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli vuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö kun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä kuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi niinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli karanneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset alkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy kultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti ihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä oli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä alkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen tuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa lopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin väliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee sen luonteen.
Kun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi saapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä, joutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ kallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin hinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä oli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta maakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin rakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti korottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään tulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.
Kullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi kullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin arvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana keskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona paljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu matkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes miljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä melkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia. Kymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa hyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi neljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien kultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita kannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt suurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja saalis vakaantui tasaiseksi.
Koko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman vauhdin.
Luonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin löytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin jo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä todella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount Morganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden 1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin arvo kultaa.