Vasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen muodostushistoria Islantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine tulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut oikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn kautta.
Vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit alppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago Argentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen munkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla chileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten Andien poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan tutki sekä järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä koskessa kaatui ja sotaiset araukaanit ottivat tutkijan vangiksi. He tosin laskivat Coxin taas vapaaksi, mutta eivät millään ehdolla antaneet hänen jatkaa matkaansa.
Andit.
Aina Humboldtin matkasta saakka on se suurenmoinen vuorijono, joka kulkee Etelä-Amerikan länsirannikkoa Panaman kannakselta Tulimaahan saakka, ollut tutkijain huomion esineenä. Se on sekä verraten helposti saavutettavissa, että samalla rakenteensa, valtavien tulivuoriensa, korkeitten ylätasankojensa ja omituisen ylänkökasvullisuutensa johdosta erikoisen mieltäkiinnittävä tutkimusalue.
Andi-jonojen eteläosa tuli myöhimmin tutkituksi, mutta tunnetaan nykyisin miltei parhaiten. Vielä 1870-luvun alulla siitä tuskin tiedettiin mitään. Vasta vuosina 1877—84 Etelä-Chilen rannikko lukemattomine salmineen, saarineen ja vuonoineen kartoitettiin eurooppalaisten sotalaivain toimesta, vaikk'ei tosin vieläkään täydellisesti. Andi-jonoja tutkittiin sekä Chilestä, että Argentiinasta käsin. Eurooppalaisista tutkijoista on varsinkin G. Avé-Lallemant suorittanut tällä osalla ansiokasta työtä. Aconcagualle, Andien korkeimmalle kukkulalle (7040 m), noustiin ensi kerran v. 1897 ja tällöin todettiin, että sekin on tulivuoren keila.
Uspallata solan pohjoispuolisia vuoristolta tutki 1880-luvulla ennen muita L. Brakebusch, tehden niihin monta matkaa. Hänen tutkimusalueestaan pohjoiseen matkustelivat etenkin Alex. Bertrand ja L. Darapsky.
Bolivian ja Perun ylämaihin houkutteli varsinkin niiden vanha sivistys matkustajia, jotka eivät kuitenkaan kaikki yhtä suuressa määrin maantiedettä hyödyttäneet.
Irlantilainen J.B. Pentland tutki 1820-luvulla Perun, Chilen ja Bolivian Andeja, oikoen karttoja ja piirtäen uusia tuiki tuntemattomista seuduista. Hän mittasi Bolivian Andien korkeimpia kukkuloita, kuten Ulimanin ja Soratan, sekä määräsi tähtitieteellisesti maantieteellisten paikkojen asemia. Hän oli ensimmäinen, joka huomasi sen merkillisen tosiasian, että useat joet, joiden lähteet ennen oli piirretty Andien itärinteille, alkavatkin länsirinteiltä ja syvissä rotkolaaksoissa kulkevat vuoriston poikki. Tämä saa selityksensä siitä, että joen vuolas latvaosa on syövyttänyt uomaansa taaksepäin, kunnes se on sahannut koko vuoriston poikki ja siirtänyt lähteensä vastakkaiselle rinteelle. Pentland oli ensimmäinen, joka perusteellisesti tutki Titicacan, Etelä-Amerikan suurimman järven, totesi sen tavattoman korkean aseman ja entisen suunnattoman laajuuden. Bolivian ja Perun geologista rakennetta ja maantiedettä tutki 1830-luvulla varsinkin A.D. d'Orbigny.
Seuraavan vuosikymmenen tutkijoista ovat huomattavat varsinkin kreivi de Castelnau ja J.J. von Tschudi, joka kuitenkin omisti päähuolensa arkeologialle.
V. 1850 alkoi Perussa vaikutuksensa italialainen Antonio Raimondi, joka neljä vuosikymmentä matkusti maassa ristiin rastiin ja suoritti Perussa saman työn kuin Philippi Chilessä. Hänen tutkimuksiensa tulos on suuri teos Perusta karttoineen, mutta sekä teos että kartta jäivät keskeneräisiksi.