1850- ja 1860-luvulla matkusti Bolivian ja Perun ylämaissa Sir Clements Markham, joka toimitti kiniinipuun Intiaan ja Jaavaan ja jatkoi Raimondin työtä Andien itärinteillä, joilla 2500—3500 metrin korkeusvyöhyke on merkillinen tavattoman sankoista sumuistaan. Palmut, saniaispuut ja bambut muodostavat siellä niin sankkoja tiheikköjä, että niiden alla on synkkä pimeys silloinkin, kun aurinko kirkkaimmillaan paistaa keskitaivaalta.

Useat vuori-insinöörit ovat tutkineet Perun ja Bolivian Andeja ja samalla niiden karttaakin oikoneet. Jälkeen v:n 1877 etsivät Perun hallituksen varustamat retkikunnat vuoriston poikki entistä mukavampaa reittiä Amazonijoen latvahaaroille ja edistivät vuoriston tuntemista. Olemme jo tutustuneet niiden yrityksiin nousta Amazoni-joelta aluksilla ylämaahan.

Kun Limaan ja La Paziin oli perustettu maantieteelliset seurat, alkoivat bolivialaiset ja perulaisetkin entistä enemmän matkustaa maassaan.

V. 1898 Sir Mariin Conway mittaili Bolivian kordilleerien vuorenhuippuja, nousten useille niistä, muun muassa Illampulle ja Ulimanille. Viime aikoina ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet lähettää tieteellisiä retkikuntia vanhan inkka-sivistyksen maihin pelastamaan' varsinkin niiden muinaistietoa, mikäli se vielä on pelastettavissa. Nämä retkikunnat ovat Andien syrjäisistä laaksoista löytäneet jonkun semmoisenkin autioksi jääneen inkkalais-kaupungin, jonka olemassa olosta ei ole ollut aavistustakaan.

Etelä-Amerikan kordilleerien pohjoisosaakin tutkivat useat matkustajat jo viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta muita paljon ansiokkaammat ovat kahden saksalaisen geologin, Wilhelm Reissin ja Alfons Stübelin tutkimukset. He alkoivat matkansa Colombiassa v. 1868, nousivat Magdalenaa Hondaan ja Bogotassa alkoivat varsinaisen työnsä. Tutkittuaan yhdessä Itäkordilleerin he erosivat, Reiss kulkeakseen Keskikordilleerin yli ja seuratakseen Rio Caucaa Popayaniin, Stübel matkustellakseen tämän kaupungin itäpuolisissa vuoristoissa. Alussa vuotta 1870 he kulkivat yhdessä Pastosta Ecuadorin rajan poikki, matkustellen sitten viisi vuotta ristiin rastiin tässä kordilleeriosassa, Quitoa asemanaan pitäen. He nousivat ensin läheisille tulivuorille ja ulottivat sitten retkensä vähitellen kauemmaksikin joka puolelle, milloin yhdessä, milloin erikseen kulkien, Stübel tutkien geologiaa, Reiss topografiaa. Reiss oli ensimmäinen, joka nousi Cotopaxin kukkulalle. Seitsemän vuotta Ecuadorissa ja Colombiassa työskenneltyään molemmat oppineet vielä kävivät Perussa, Boliviassa ja Amazoni-maassakin, ennenkun palasivat Eurooppaan, mukanaan suunnattoman runsaat kokoelmat, joita ei vielä tänä päivänäkään ole kaikkia julkaistu. Vasta heidän töittensä kautta tuli Ecuador kartoitetuksi ja tämän omituisen ylänkömaan geologia ja luonnonmaantiede selvitellyksi.

Heidän töitään täydensivät Theodor Wolf, Quiton polyteknillisen opiston opettaja, ja useat muut myöhemmät matkustajat.

Englantilainen Edward Whymper, kuulu alppikiipeilijä, kiipeili 1880-luvulla Ecuadorin korkeimmille kukkuloille, muun muassa Chimborazolle, jolle ennen häntä moni muu oli turhaan yrittänyt. Whymper oli etupäässä urheilija, mutta paljon hän näillä vuoriretkillään saattoi korjata Ecuadorin karttaakin. Hänen vuorikiipeilyjään haittasivat suuresti vuoriston ainaiset ukkoset.

»On melkein mahdotonta», hän kirjoittaa, »liioitella Ecuadorin Andien tavatonta sähköisyyttä. Hyvin usein jouduimme korkealla yläilmoissa ankariin ukonilmoihin. Koko ilmakehä näytti olevan sähköä ylitäynnään ja millä hetkellä tahansa saattoi tapahtua purkauksia. Mutta varsinkin ne tilapäiset leimaukset, joita silloin tällöin välähti meidän ja erään toisen harjanteen välillä lyhyiden paukkujen seuraamina, antoivat meille paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko taivaan salamoiminen ja yhtenään räjähteleminen. En milloinkaan unhota sitä, kun seisoin Sincholaguan kukkulan luona (5,000 m) kapealla jäätyneellä lumisärmällä, johon paraillaan hakkasimme jalanjälkiä. Tämä syrjä oli niin kapea, että paljas kosketuskin olisi voinut syöstä meidät puolelle tai toiselle, mutta meidän juuri sillä ollessamme hyökkäsi kimppuumme ilman vähintäkään varoitusta ukonilma, joka muutaman sekunnin kuluttua pauhasi yllämme, allamme ja ympärillämme ja sai meidät pelosta vapisemaan. Ympärillämme paukkui taukoamatta, salamoita sinkoili vuorenharjanteemme poikki ja toisia iski tai ainakin näytti iskevän allamme oleviin kalliohuippuihin. Kirveemme terät olivat niin sähköisiä, että sihisivät. Epätietoisina siitä, lähteäkö ylöspäin vaiko alaspäin, me lopulta lähdimme eteenpäin, kairasimme korkeimmalta huipulta muutamia kallionäytteitä ja lähdimme sitten pakoon joutumatta juuri taaksemmekaan katsomaan, ja niin pelastuimme, vaikka itsekin ihmettelimme, että vielä olimme hengissä.»

Ecuadorin Andeilla suoritetut korkeusmittaukset ovat muutoin aina Bouget'n ja La Condaminen ajoista saakka antaneet niin erilaisia arvoja, että otaksutaan sekä vuorenhuippujen että Quiton ylätasangon missä kohonneen, missä vajonneen tulivuorenpurkauksien ja maanjäristyksien johdosta. V. 1899 kaksi ranskalaista upseeria suoritti Quiton ylängöllä valmistavia töitä uutta astemittausta varten.

Colombia ei tähän saakka ole joutunut yhtä perusteellisen tutkimuksen alaiseksi kuin Ecuador. Italialainen eversti Agostino Codazzi tosin vapautussodan aikana ja sen jälkeen Bolivarin toimesta kartoitti sekä Venezuelan että osan Colombiaa, mutta viimemainitun maan kartoitusta ei voitu loppuun suorittaa. Länsikordilleeri ja sen edustalla oleva rantue on yhä vieläkin hyvin vähän tunnettu ja Keskikordilleerista tunnetaan tarkanlaiseen vain Antioquian seutu. Sierra Nevada de Santa Mariaa ovat tutkineet varsinkin Elisée Reclus ja Wilhelm Sievers, molemmat eteviä maantieteen kirjoittajia. Venezuelassa on käynyt hyvin vähän tieteellisiä tutkimusretkeilijöitä. Uusimmista matkustajista on mainittava varsinkin W. Sievers, joka 1880-luvulla tutki Meridan kordilleeria ja seuraavalla vuosikymmenellä sisämaata. Venezuelan ainaiset sisälliset rettelöt ovat suurimpana esteenä rauhalliselle työlle.