POHJOIS-AMERIKKA.
Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.
Turkisten kauppa sai aikaan, että, maantuntemus Pohjois-Amerikan pohjoisosissa levisi paljon nopeampaan muutamia valtareittejä myöten kuin maanosan keskustassa. Nykyisissä Yhdysvalloissa se etupäässä eteni asutuksen keralla, joka kulki koko joukon hitaammin, vaikkapa se onkin Amerikassa voittanut kaikki entiset ennätykset. Ei tosin puuttunut yksityisiä seikkailijoita, jotka halusta olisivat tunkeutuneet raivauksen esirintamasta eteenpäin täällä etelämpänäkin, mutta se oli vaikeata sekä soveliaiden kulkuväylien puutteen että intiaanien vihamielisyyden vuoksi. Preeriain takana kohosi Kalliovuorien pitkä jyrkkä muuri, jonka poikki jokien vuolauden ja syvien rotkolaaksojen vuoksi oli vaikea päästä. Vuoriston takana taas oli laaja kuiva erämaa, joka vielä enemmän vastusti yritteliäisyyttä. Ne varsinaiset tutkimusretket, joita tehtiin näihin suuntiin, tapahtuivat etupäässä hallituksen toimesta ja sen varoilla.
Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.
Presidentti Jefferson lähetti kapteenit Merriwether Lewisin ja William Clarken nousemaan Missourin lähteille siinä toivossa, että sen kautta löydettäisiin tuo kauan etsitty vesitie Tyynelle merelle.
Toukokuussa 1804 molemmat sotilaat lähtivät kolmella veneellä St. Louisista, ranskalaisten perustamasta turkiskauppalasta, joka ei silloin vielä ollut edes kaupungin kirjoissa, mukanaan täydet kuormat aseita ja ampumavaroja, ruokatavaroita sitä vastoin verraten vähän, koska aiottiin elää maasta, — ja koko matka elettiinkin, sillä riistaa oli silloin vielä runsaasti. Missourin rannoilla oli ehtymätön paljous hirvieläimiä, karhuja, majavia, monenlaisia lintuja ja kasvikunta tarjosi luonnon aarreaitoista luumuja, vadelmia, karviaismarjoja, viinimarjoja, omenia, kirsikoita ja viinirypäleitä. Intiaaneille selitettiin, että maa oli saanut oman hallituksen, ja heidän kanssaan pidettiin neuvotteluita, he antoivat retkikunnan rauhassa matkata.
Kulkien komeiden jokirantametsien välitse, ohi mahtavien kallionpolvien, sivu lukemattomien syrjäjokien, retkikunta tuli mahtavan siouxheimon maahan, jossa niinikään poltettiin rauhanpiippua. Jonkun matkaa oli nyt kahden puolen karumpia mäkimaita, sitten nähtiin taas komeita jokirantametsiä, joissa kasvoi mitä jaloimpia puita, punaketriä, tammea, jalavaa ja pähkinäpuuta ja Amerikalle ominaisia puulajeja. Korkealla preerioilla sudet ajoivat antilooppeja ja puhvelit monituhatpäisissä laumoissa samoilivat jymiseviä aavikoita. Monesta rantatiheiköstä iso hirvi kohotti ihmeellisiä sarviaan. Teton intiaanien maassa joki muuttui matalaksi ja kovat tuulet tekivät haittaa. Punanahkain vainioilla kasvoi maissia, tupakkaa, papuja, perunoita, melooneja ja muitakin kasveja. Tultiin sitten mandaanien ja rikarain maahan, joka oli suureksi osaksi hävitetty, ja näiden heimojen välillä saatiin rauha solmituksi. Retkikunta rakensi itselleen talveksi varustetun aseman ja asettui siihen kevättä odottamaan. Missouri, joka sillä kohdalla oli puolen kilometriä leveä, meni niin vahvaan jäähän, että suuret puhvelilaumat saattoivat kulkea sen poikki toiselle rannalle. Viisi kuukautta retkikunnan täytyi odottaa, ennenkuin väylä jälleen oli kuljettavassa kunnossa.
Huhtikuun 7:ntenä lähdettiin taas matkalle. Tultiin nyt seutuihin, joissa ei ennen kukaan valkoinen ollut käynyt. Maan kivennäisvarat näyttivät paranevan. Toisin paikoin maanpinta oli kokonaan alkalisuolain peitossa ja tuulien siitä kiehtoma pöly oli silmät sokaista.
Yellowstone laakso.
Luutnantti John Colter tutki Yellowstone joen laakson ja löysi kuulun geysiirialuecn, joka oli intiaaneille tunnettu. Tällä retkellä hän ampui ensimmäisen harmaankarhun, Rocky Mountains vuoriston hirmun, ja kirjoitti siitä ensimmäisen kuvauksen. Kaikenlainen metsänriista, mitä näissä aarnioseuduissa oli, tuskin osasi ensinkään pelätä ihmistä, jonka paukkuva surma-ase oli sille aivan tuntematon.