Franklin alkoi matkansa Yorkin asemalta, Hudsonin lahden rannalta, ja kulki maan poikki Cumberland Houseen, josta matkaa tammikuun pakkasilla jatkettiin lumikengillä, ensin Athabasca järven rannalle ja sieltä Providence asemalle Suurelle Orjajärvelle. Vähillä varustuksilla kuljettiin sieltä yhä edelleen, kunnes riistan vähyyden vuoksi täytyi asettua talvileiriin ja lähettää mies takaisin Athabasca järvelle saakka ruokatavaroita ja ampumatarpeita hakemaan. Tämän matkan suoritti ypö yksin Back niminen nuori meriupseeri ilman muuta suojaa kuin peitto ja hirven vuota, vaikka pakkasta oli toisinaan -50°.

Heinäkuun lopulla retkikunta, johon kuului kolmisenkymmentä henkeä, saavutti Jäämeren Kuparikaivosjoen suulla. Huolimatta varustusten niukkuudesta, riistansaannin epävarmuudesta ja miestensä vastahakoisuudesta Franklin lähti kanooteilla tutkimaan Jäämeren rantaa itää kohti ja jatkoi matkaa elokuun lopulle saakka, kunnes kanootit olivat melkein hajallaan ja ainoastaan kahden päivän eväät jäljellä. Retkikunta lähti sitten nousemaan sisämaahan pientä jokea, joka laskee Bathurst vuonoon, mutta se oli niin koskinen, että piankin täytyi nousta maata kulkemaan, vaikka eväitä oli vain yhdeksi päiväksi.

Nälän hirmut pohjan perillä.

Syyskuun 4:ntenä täytyi myrskyn vuoksi viettää kolme päivää leirissä, ilman tulta tai ruokaa. Näillä karuilla mailla, Barren Grounds, ei nimittäin ole puun kasvua muuta kuin jokien rannoilla, retkikunta taas oli Hood-joen jättänyt pyrkiäkseen vedenjakajan poikki Kuparikaivosjoen laaksoon, jota se oli menomatkallakin kulkenut. Kolmen päivän paaston jälkeen täytyi polttaa toinen pikkukanooteista, joita kuljetettiin mukana jokien ylimenoa varten, ja syödä vihoviimeinen eväs. Soisen ja aivan aution seudun kautta lähdettiin sitten edelleen rämpimään. Riistaa ei ollut minkäänlaista, lunta oli jalan verran, joet olivat äsken jäätyneet, jää oli pettävää. Nopeaan uupuivat miesten voimat, sillä ravintoa ei ollut muuta kuin jäkäliä ja susien hylkäämiä luita. Silloin tällöin saatiin ammutuksi joku joukostaan eksynyt riekko tai löydettiin kourallinen marjoja. Vihdoin retkikunta saapui Kuparikaivosjoelle, yhden miehen tällä vaivalloisella taipaleella menetettyään. Joen poikki ei päästy millään neuvolla ja turhissa yrityksissä menetettiin kahdeksan päivää. Franklin kuitenkin lopulta sai pajunkuorista ja telttavaatteesta kyhätyksi venhon, jolla päästiin toiselle rannalle. Luutnantti Back ja kaksi vankinta miestä lähetettiin sitten edellä Enterprise asemalle, joka oli menomatkalla perustettu, jos sinne ehkä olisi saapunut apua; muu joukko majoittui erääseen paikkaan, jossa oli verraten runsaasti polttopuita ja jäkäliä, sillä pari miestä oli jo jäkäläin ja paistetun nahkan syönnistä kuolemaisillaan ja muut olivat aivan näännyksissään. Franklinin itsensä lähdettyä muutamain miesten keralla eteenpäin yksi leiriin jääneistä miehistä murhasi luutnantti Hoodin ja kolme muuta miestä ja olisi raivotyötään jatkanut, ellei häntä olisi ammuttu. Ainoastaan pari miestä jäi leiriin eloon, ja nämä päättivät lähteä muiden perässä yrittämään. Enterprise asemalla he tapasivatkin Franklinin miehineen, mutta siellä oli yhtä tyhjää ruokatavaroista, ja Providence asemalle, jonne Back oli lähtenyt, oli parin viikon matka. Retkikunta olisi joutunut säälimättömän nälkäkuoleman saaliiksi, ellei Back olisi sattunut matkalla tapaamaan erästä ystävällistä intiaaniheimoa, jolla sattumalta oli runsaasti ruokatavaroita. Tämän heimon päällikköä, Akiatshoa, Franklin tovereineen sai kiittää pelastuksestaan. Kaksi heistä ennätti kuitenkin asemalla kuolla nälkään, ennenkuin apu saapui. Franklinin retki herätti suurta huomiota, mutta kieltämättä sen johtaja menetteli moitittavasti, kun hän niin riittämättömästi varustettuna lähti Jäämeren rantaa kartoittamaan.

V. 1825 Franklin johti toista retkeä samoille rannoille. Matka kävi nyt Canadan suurilta järviltä Red Kiverille, sieltä poikki maisin Suurelle Karhujärvelle ja Mackenzie jokea sen suuhun. Suurelle Karhujärvelle perustettiin talviasema, jolla suoritettiin tärkeitä magneettisia havainneita. Kun vielä järvi oli kartoitettu, niin laski Franklin Mackenzien suuhun. Siellä hän jakoi retkikunnan kahtia. Itse hän tutki rannikon länttä kohti, saavuttaen 148°51' läntistä pituutta, tapaamatta kuitenkaan laivalla kulkevaa apuretkikuntaa, joka Behringin salmesta tullen oli saavuttanut Point Barrowin, mutta sitten jääesteiden vuoksi palannut takaisin. Toinen osasto kulki itää kohti, ja se pääsi melkein Kuparikaivosjoen suuhun saakka löytäen salmen, joka erottaa Amerikan manteren Wollaston maasta, ynnä nähden sen takana olevan maan. Suuri hylätty eskimoleiri nähtiin tällä matkalla. Tavattiin kuitenkin vaeltavia eskimo-joukkoja, jotka yleensä olivat ystävällisiä.

Backin retki.

V. 1833 kapteeni Yrjö Back, Franklinin uskollinen seuralainen matkusti Winnipeg järveltä Suurelle Orjajärvelle ja sieltä Suurta Kalajokea Jäämereen. Tätä suurta jokea, jota myös sanotaan Backin joeksi, ei siihen saakka ollut kukaan valkoinen nähnyt, ainoastaan intiaanien kertomuksista tiedettiin, että semmoinen oli olemassa. Joki oli täynnään louhisia koskia ja putouksia ja suvannot taas monessa paikassa levisivät suuriksi, jään ainiaan peittämiksi järviksi. Back oikeastaan oli lähetetty viemään apua Rossin retkikunnalle, joka oli magneettisella navalla, mutta kun Ross ennätti palata, ennenkuin Back lähteä, ei hän kulkenut edemmäksi Suuren Kalajoen suistamoa. Sen edustalla hän kaukana merellä näki maan, joka nimitettiin Kuningas Williamin maaksi.

Deasen ja Simpsonin retket.

V. 1836 Hudson-lahden komppania lähetti P.W. Deasen ja Thomas Simpsonin jatkamaan Jäämeren rantain tutkimista, ja tämä retkikunta saavutti lukemattomista vaikeuksista huolimatta suurenmoisia tuloksia. Matka piti tunnettuja reittejä Mackenzien suuhun, edelleen Franklinin tutkimaa rannikkoa länteen päin ja sitten kolmattasataa kilometriä edelleen Point Barrowiin saakka, josta alkaen rantavedet Behringin salmeen saakka olivat kartoitetut. Retkikunta palasi sitten Suuren Karhujärven rannalle ja vietti siellä talvea, kunnes joet jälleen aukenivat ja voitiin työtä jatkaa. Seuraavana kesänä laskettiin erästä syrjäjokea Kuparikaivosjokeen ja edelleen Jäämereen ja tutkittiin rannikkoa kauas länteen, kunnes salmen takaa nähtiin pohjoisessa uusi maa, joka sai nimeksi Viktoria maa. Tämän jälkeen palattiin jälleen talvea viettämään Suuren Karhujärven koilliskolkkaan rakennetulle asemalle, jossa kalastaen ja metsästäen tultiin sangen hyvin toimeen. Kesällä 1839 päästiin niin varhain liikkeelle, että jo elokuun puolivälissä oltiin Suuren Kalajoen suussa, jonka Back oli tutkinut. Vielä siitäkin eteenpäin Simpson tunkeutui, kääntyen takaisin vasta Boothia Felix niemimaan tyvestä ja paluumatkalla tutkien Kuningas Williamin maan etelärannan, jossa huomattiin olevan paljon peuroja, napahärkiä ja autioita eskimokyliä. Tässä samassa maassa Franklinin retkikunta siitä huolimatta yhdeksän vuotta myöhemmin kuoli kamalan nälkäkuoleman.

Deasen ja Simpsonin veneretkien kautta olivat Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon tunnetut kohdat yhdistetyt yhtenäiseksi rajaviivaksi Behringin salmesta Boothia felix niemimaan tyveen saakka.