V. 1846 tri John Rae matkusti Hudson-lahdesta Melville niemimaan kannaksen poikki ja tutki tämän niemimaan länsirannan ja Boothia-niemimaan itärannan, eikä tämän retken jälkeen Pohjois-Amerikan pohjoisrannasta ollut muuta tuntematonta osaa kuin pieni kappale Boothia Felixin luoteiskolkkaa. Rae eli melkein yksinomaan veden ja maan riistasta, ja sen vuoksi hän saattoi tehdä sangen vaikeita retkiä vähillä varustuksillaan. Hän jatkoi tutkimuksiaan mannermaalta saaristoonkin ja oli ensimmäinen, joka sai vihiä Franklinin viimeisen retken surkeasta kohtalosta.
Myöhempinä aikoina ovat varsinkin lähetyssaarnaajat jatkaneet Jäämeren rannikon, samoin kuin mannermaan koko pohjoisreunankin tutkimista.
Karut maat.
Hudson lahden länsipuolella olevien karujen maitten, Barren Grounds'ien, tunteminen oli kaikista näistä retkistä huolimatta vielä sangen vaillinainen. Nämä seudut ovat verrattavat Siperian tundroihin. Metsää ei ole muuta kuin jokien laaksoissa, muualla maa on paljasta silmän siintämättömiin, täynnään jokia ja järviä, tuulien ja lumimyrskyjen temmellyskenttiä. Talvella on kaikki elotonta, mutta lyhyen kesän kuluessa luonto täälläkin hymyilee, samoin kuin Lapissakin.
V. 1893 lähti Joseph Burr Tyrrell Canadan geologisen toimiston puolesta näille seuduille. Hän tutki Telzoa joen, josta elokuussa tultiin laajalle jäätyneelle järvelle, jonka päätettiin olevan Samuel Hearnen sata vuotta aikaisemmin löytämä Dubawnt järvi. Sen kolkoilla rannoilla hyökkäsi lauma tavattoman suuria susia retkikunnan kimppuun, rohkeudellaan todistaen maan köyhyyttä. Kun oli järvestä erottu, tavattiin ensimmäiset eskimot. He olivat järjestään ystävällistä kansaa, vaikka intiaanit olivat pelotelleet, että he olivat ihmissyöjiä. Telzoa on sangen tyypillinen canadalainen joki, vuorotellen järviä ja jokimatkoja, se kun ei vielä ole ennättänyt itselleen kuluttaa varsinaista uomaa jääkauden tasaamaan kalliopintaan. Syyskuun alussa saavuttiin suurelle Baker-järvelle, josta vesi juoksee Chesterfield vuonoon, Hudson-lahden pitkään syrjälahteen. Telzoa-maassa oli runsaasti napahärkiä, jonka vuoksi moni urheilija on sinne sittemmin löytänyt. Suuria vaaroja kokien Tyrrell sitten jatkoi matkaa Hudson lahden rantaa lähimmälle asemalle. Hänen retkensä arvokkain saavutus oli »Karujen maiden» geologisen rakenteen selvittäminen.
Labrador.
Sitkeimmin Pohjois-Amerikan maista on Labrador tuntemattomuuttaan puolustanut. Vielä joku vuosikymmen takaperin sen sisäosat olivat kartoilla aivan valkoiset, vaikka rannat ovat olleet jo ammoin tunnetut. Vähitellen on laajoihin valkoisiin sisämaan aloihin ilmestynyt jokia ja järviä, jotka muodostavat samanlaisia vesistöjä kuin Hudson lahden länsipuolellakin. Labradorin sisäosat ovat verraten korkeata ylänköä, ja sen vuoksi on niiden ilmasto maantieteelliseen asemaan verraten tavattoman kolkkoa. Ne ovat samanlaista kalliotasankoa kuin Suomenkin sisäosat, paremmin kuitenkin verrattavat Lappiin kuin meidän maamme lauhkeaan järviylänköön. Ei ainoastaan ilmasto ole kolkompi, vaan maanlaadut karummat, lietemaita kun tuskin on ensinkään ja moreenisoraa kalliopohjan päällä niukasti.
Turkiskomppaniat perustivat viime vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä kauppa-asemiaan Labradorinkin sisäosiin. Joku matka maan poikkikin tehtiin. Hamilton joen 100 metriä korkea suurenmoinen köngäs löydettiin v. 1839. V. 1861 eräs retkikunta nousi Laurentin lahteen laskevaa Moisie jokea järviylängölle saakka, käyttäen muinoin mahtavain montagnais-intiaanien vanhoja venereittejä ja taivallusteitä. Sisämaan intiaanit olivat silloin vielä pakanoita. He elivät mitä suurimmassa puutteessa, toisin ajoin viikkokausia syöden vain koivunnuppuvelliä ja jäkäliä, sekä nälänhädän korkeimmillaan ollessa toisiaankin. Samalla vuosikymmenellä katolilaiset lähetyssaarnaajat tutkivat Hamilton joen molemmat lähdehaarat ja etelärinteenkin jokilatvoja.
Jälkeen v:n 1857 on Canadan geologinen virasto lähettänyt Labradorin sisäosiin useita retkikuntia, joista tärkein oli A.P. Low'in johtama. Low tutki 1892—95 East Mainin, joka laskee James lahteen, Manicuaganin, jonka veden Laurentin lahti saa, Hamilton joen ja Koksoakin, joka juoksee pohjoiseen Ungava lahteen. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli käynyt Mistassini järvellä, joka on niemimaan tyvessä ja suurin Labradorin järvistä, sekä tutkinut Hudsonlahden ja James lahden itäpuolisen rannikon. Lowin retkien kautta tuli enemmän kuin toinen puoli Labradorin koko alueesta osapuilleen kartoitetuksi. Ainoastaan pohjoinen niemeke, Hudson ja Ungava lahtien välinen maa, jäi vielä kokonaan tuntemattomaksi, mutta tämänkin niemimaan tärkeimmät vesistöt on nykyisin kartoitettu.
Low huomasi Labradorin karujen sisäosien olevan niin täynnään matalia järviä ja jokia, jotka eivät vielä ole ennättäneet uomaansa syventää, että hänen mielestään oli mahdollista matkustaa niemimaan poikki veneellä vaikka mihin suuntaan, tarvitsematta koskaan taivaltaa seitsemää tai kahdeksaa kilometriä pidempää matkaa vesistöstä toiseen päästäkseen.