Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta, nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta. Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että »Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen. Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula 70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.
Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42 vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle. Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan, jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi luullut näin pelastuivat.
Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen, että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on saari.
John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.
Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin. Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti, jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi osoittautuneeseen tehtävään.
Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.
Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin, kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa, joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.
Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet. Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä. »Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.
Franklinin ohjeet.
Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät, että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa, Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan asemasta.