Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.
Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen tai jälkeen.
Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure, M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja »Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.
James Rossin turha retki.
Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia, edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North Somerset maalle ja Boothia maalle.
Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin. Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki. Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja vastaanottaen, ehjinä pääsivät.
Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla. Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut, vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.
Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita, joihin suljettiin sama tiedonanto.
Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.
Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.