Jälkiä.
Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan viemään.
Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin kanavan itäpuolta etsimään.
Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat 11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia, kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844 ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.
Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.
Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun 27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella etsinnän jatkamisesta.
Franklinin autio talvimaja löydetään.
Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin talvimaja.»
Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle. Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle, jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä. Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet, alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4 metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi, että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.
Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä, muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät, hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.