Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle, päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta, jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.
Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.
Etsijät talvehtivat.
Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä on tehty.
Amerikkalaisten kotimatka.
Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei vielä ollut kokemusta.
Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen. Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue» lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta lukemattomiin lohkareihin.
De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.
Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys- ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona. Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.
John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin. Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin, kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.