Kadonneitten esineitä.
Rae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän tuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset ainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko joukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista» taikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen, kompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita, haarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen upseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän sai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin lahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja siinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.
Lokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin virkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä suurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen leveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.
Kun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut johtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus seuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan Isolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla jokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja lunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat saaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella oli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison Kalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää. Pahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien varustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli Kuningas Williamin maalle.
Andersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon lopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000 punnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville saamisesta.
Englannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut sen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt, ennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon lopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista saataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä jälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein rahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja tämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän oli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin sotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä melkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat valioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin liittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin tyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan aseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja, karttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox» lähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.
M'Clintockin retki.
Kahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen eteläpäässä oli suoriuduttava ensimmäisistä, Huippuvuorien mereltä tulevista ajojäistä. Heinäkuun 20:ntenä »Fox» saapui Frederikshaabiin, tavaten siellä kuulun luonnontutkijan Rinkin, joka oli kirjoittanut Grönlannista oivan teoksen. Hänen avullaan retkikunta sai kahdeksan tonnia grönlantilaisia kivihiiliä. Godhavenista M'Clintock osti rekikoiria ja palkkasi nuoren eskimon niiden ajajaksi. Vielä Upernivikissäkin, Grönlannin pohjoisimmassa siirtokunnassa, »Fox» poikkesi.
Baffinin lahdessa olivat jääolot kuitenkin tänä vuonna tavallista vaikeammat. M'Clintock yritti ensin keskivettä Lancasterin salmeen, mutta koskivedessä ei ollut sulaa ensinkään. Ja ehjän jäänreunan hän tapasi kauempana etelässäkin, jonka vuoksi täytyi laskea kauas pohjoiseen Melvillen lahteen, pohjoisväylää koettamaan. Melvillen lahdessa äkillinen kaakkoistuuli ajoi laivan ympärille niin paljon jäitä, että M'Clintockin täytyi ottaa propelli ja peräsin pois estääkseen jäitä rikkomasta niitä, mutta jääankkureilla ja köysillä hän sittenkin sai kuljetetuksi aluksensa pohjoisveteen. Tuskin oli hän kuitenkaan sinne päässyt syyskuun 18:ntena, kun kohosi kylmä luoteistuuli, joka jäädytti laivan kiinni niin lujaan, ettei ollut muuta neuvoa kuin varustautua siinä talvea vastaanottamaan. M'Clintock koetti kaikin tavoin säilyttää miehensä terveinä ja reippaina, ollakseen valmiina heti kesän tullen uudelleen yrittämään. Alussa oli jäillä jotenkin runsaasti riistaa, sitten vain jääkarhuja, joiden ajo kuitenkin tuotti retkikunnalle jännittäviä hetkiä. Vuoden lopulla alus konehuoneessa sattuneen tapaturman kautta menetti koneenkäyttäjänsä.
Koko joulu-, tammi- ja helmikuun »Fox» ajeli Baffinin lahdessa sinne tänne, enimmäkseen kuitenkin etelää kohti. Maaliskuun alussa se oli korkean Disko-saaren kohdalla, huhtikuun alussa napapiirin seuduilla. Mutta vasta Davisin salmessa, leveyspiirillä 63 1/2° jääkenttä lämpöisen meriveden tavatessaan hajaantui ja »Fox» vapautui, kuljettuaan jäitten mukana 2,215 kilometriä. Vuosi oli menetetty, mutta M'Clintock päätti viipymättä alkaa alusta.