Synkkä löytö.
Luutnantti Hobson oli löytänyt toisenkin merkitsevän löydön, reellä olevan veneen, jossa kaikenlaisten tavarain joukossa oli kaksi luurankoa. Muutaman päivän kuluttua saapui M'Clintock samalle paikalle ja löysi niinikään saman veneen, jonka edessä vielä olivat vetoköydetkin. Vene, joka oli seitsemää metriä pitkä ja lähes kahta leveä, oli Isoa Kalajokea kohti käännetty. Sudet ja ketut olivat repineet vainajain vaatteet ja luut niin pahoin, ettei niistä saanut mitään johtoa siihen, keitä he olivat olleet. Kaksi kaksipiippuista rihlaa veneissä oli, kummankin toinen piippu ladattuna ja hana jännitettynä. Vaatteita ja jalkineita oli tavaton määrä, paljon upseerien omaisuutta, hopeita, toalettiesineitä, työkaluja, ampuma-aseita, pari rukouskirjaa ja paljon aivan joutavaakin kamua, niin että täytyi ihmetellä, kuinka matkustajat olivat semmoista mukanaan kuljettaneet. Mutta ei minkäänlaista kirjoitettua löydetty eikä edes vaatteissa ollut nimikirjoitusta. Veneessä oli 20 kiloa suklaata, vähän teetä ja tupakkaa. Läheisyydessä oli ajopuita, niin ettei polttopuustakaan ollut puutetta.
M'Clintock otti mukaansa, mitä kulkemaan sai, jonka jälkeen hän melkoisen kuormansa keralla lähti paluumatkalle. Kesäkuun 19:ntenä hän saapui laivalle, jonne Hobson oli palannut viittä päivää aikaisemmin, keripukista niin heikkona, että häntä täytyi lopulta vetää reellä. 9 päivää myöhemmin saapui Youngkin, joka oli kartoittanut Walesin prinssin saaren koko eteläosan, mutta ei ollut muutoin mitään löytänyt. Laivalla oli keripukki retkeilijäin poissa ollessa vaatinut yhden uhrin. Talvimajan ympäristö oli siksi riistanköyhä, ettei retkikunta voinut hankkia itselleen riittävästi tuoretta liilaa.
Elokuun 9:ntenä kesä oli edistynyt niin pitkälle, että »Fox» pääsi lähtemään Bellotin salmesta, M'Clintock itse koneenkäyttäjänä. Neljä päivää jäät sitä vielä viivyttelivät, mutta sitten oli väylä vapaa ja 27:ntenä retkikunta saapui Goodhaveniin ja syyskuun 20:ntenä Englantiin, jossa sitä tervehdittiin suurella mielihyvällä.
Franklinin retkikunnan vaiheet.
Pääpiirtein voimme nyt luoda kuvan Franklinin retkikunnan vaiheista.
Lancasterin salmessa se ei liene tavannut jääesteitä, mutta kauempana, Barrowin salmessa, näyttävät jäät estäneen sitä poikkeamasta Peelin salmeen ohjeittensa mukaisesti, jonka vuoksi se laski Wellingtonin kanavaan, joka oli ohjeitten toinen vaihtoehto. Wellingtonin kanavan pohjoisosassa retkikunta ei kuitenkaan tavannut sulaa napamerta, kuten oli toivonut, vaan sai tyhjin toimin Cornwallisin maan länsipuolitse palata Beecheyn saarelle, jossa se vietti ensi talvensa.
Seuraavana kesänä »Erebus» ja »Terror» uudelleen laskivat Peelin salmeen purjehtiakseen sen kautta Amerikan mannerrannalle, jonka vedet jo tunnettiin. Salmi oli nyt avoin. Omituista on, ettei Franklin jättänyt Beecheyn saarelle eikä sitten matkansakaan varteen minkäänlaisia tietoja toimistaan eikä aikeistaan. Kuningas Williamin maan pohjoispuolella hän syyskuun 12:ntena 1846 tarttui jäihin ja retkikunta jäi odottamaan uutta kesää, toivoen parempaa onnea tai laivain ehkä jäiden mukana kulkevan sen pienen matkan, joka vielä oli luoteisväylää tuntematonta. Kuningas Williamin maan itäpuolitse tosin olisi kulkenut väylä, joka tavallisina kesinä on sula — sitä Amundsen »Gjöalla» purjehti — mutta Franklin luuli tätä maata Boothia-maan niemeksi, joksi James Ross oli sen piirtänyt. Salmessa, joka erottaa nämä molemmat maat toisistaan, on niin suuria saaria, että salmia oli talvella mahdoton huomata, etenkin kun rannat ovat hyvin lakeita. Jos Franklin olisi tämän salmen tiennyt, olisi hänen retkikuntansa luultavasti pelastunut. Vasta M'Clintock toi tiedon tästä viimeisestä luoteisväylästä, ainoasta, jota näyttää olevan mahdollinen aluksilla kulkea.
Ei ole tietoa, lähettikö Franklin muita rekiretkikuntia kuin Goren Kuningas Williamin maalle, ei ainakaan mikään muu jättänyt jälkeensä kirjallista tietoa. Franklinin kuoltua kesäkuun 11:ntenä 1847 retkikunnan johdon sai kapteeni Crozier vanhimpana upseerina. Ei ole säilynyt minkäänlaista tietoa siitä, mihin toimiin hän ryhtyi läheisten rantain tutkimiseksi, päästäkseen eskimoitten kanssa yhteyteen, hankkiakseen ruokatavaroita metsästyksen kautta tai tutkiakseen niitä seutuja, joiden kautta paluumatka oli tehtävä. Kun laivat eivät kesällä 1847 päässeet jäistä, täytyi retkikunnan ryhtyä valmistuksiin pitkää pakoretkeään varten. Tauti alkoi kolmantena vuotena tehdä tuhoaan, sekä toimettomuuden vuoksi että ruoka-annosten vähentämisen vuoksi, sillä ruokatavaroita heillä oli vain vuoden 1848 heinäkuuhun ja osa lihasäilykkeistä lienee ollut kelvottomia. Ennen laivasta lähtöä kuoli 24 miestä, joista huomattavan suuri osa oli upseereja.
V. 1848 laivat olivat jäiden mukana ajautuneet 19 mailia lounatta kohti siitä kohdasta, jossa ne ensin jäihin tarttuivat, ja päällystö ja miehistö hylkäsivät molemmat laivat. Mutta lähtö sekä tapahtui vuotta liian myöhään että oli puutteellisesti järjestetty, kun tuoni niin nopeaan sai uhrinsa. Näyttää siltä, kuin ei yhtenäistä johtoa olisi ollut, vaan kaikki olisivat rientäneet henkensä edestä. Huomiota herättävää on varsinkin se, ettei mitään kirjallista tietoa jätetty, vaikka retkikunnalta jäi niin paljon muuta tavaraa.