Samaan aikaan kun Boothia-maan länsirannikon edustalla olevilta laivoilta olisi voitu tehdä pitkiäkin rekiretkiä eri suunnille, tutki t:ri Rae Boothian niemimaata, saavuttaen huhtik. 18:ntena 1847 kohdan, josta ei Franklinin laivoihin ollut kuin 240 kilometriä.
Kuningas Williamin maan länsirantaa kävi matka etelää kohti, ja pitkin tietä sortui miehiä. Mutta osa näyttää, eskimoitten tietojen mukaan, palanneen takaisin laivoihin. Kuningas Williamin maan eteläosassa joku pieni eskimojoukko näyttää antaneen pakeneville apuaan, mutta sitten salaa jättäneen heidät pelosta tai itsekkyydestä. Mahdotonta ei ole sekään, että laivoissa oli syttynyt kapina. Siinä tapauksessa ne, jotka kauimmaksi, Amerikan mantereelle saakka ennättivät, olivat kapinallisia. Tämä ehkä selittäisi, miks'ei retkikunnasta jäänyt mitään kirjoitettua kertomusta.
Englannissa Franklinia surtiin kuin kansallissankaria. Hän oli maansa kaikkein rohkeimpia tutkijoita ja etevä merisoturi. Hän oli ollut mukana Trafalgarin tappelussa, Kööpenhaminan pommituksessa, Flindersin keralla tutkimusretkillä Austraalian vesillä, risteillyt sotalaivoilleen Portugalin rannikolla ja Etelä-Amerikassa, Tasmaniaa hallinnut kuvernöörinä, ja kaikkialla hän oli kuin harva toinen osoittanut erinomaista kuntoa ja etevyyttä ja harvinaisessa määrässä voittanut kaikkien luottamuksen ja suosion. Sen vuoksi häntä etsittiinkin siten, ettei ketään toista ole hänen jälkeensä siten etsitty.
Mutta toiselta puolen on myönnettävä, ettei hän suuren retkikunnan johtajana osoittanut niin suurta varovaisuutta, kun tämä asema olisi vaatinut, ja että hän ilmeisestikin asetti löytäjäkunnian korkeammalle kuin niiden uljaitten miesten hengen, joita hänellä oli johdettavanaan. Jos hän olisi ajoissa peräytynyt, olisi kaikki voitu pelastaa eikä suuriakaan olisi menetetty, sillä aikoja sitten oltiin selvillä siitä, että vaikka luoteisväylä lopulta löydettäisiinkin, ei sillä kuitenkaan olisi minkäänlaista käytännöllistä merkitystä.
Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.
M'Clintock ei palatessaan luullut, että kukaan Franklinin retkikunnan jäsenistä hänen viime retkensä aikana enää saattoi olla hengissä. Ison Kalajoen seudut ovat ylenmäärin autiot ja kolkot, niissä muka harvoin kävi eskimoitakaan, eikä eurooppalainen olisi saattanut eskimoitten tavoin elää, vaikka nämä olisivatkin suostuneet ottamaan heidät täysihoitoon.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä ja lisäksi kehoitti retkikunnan tuhoa verhoava hämäryyskin jatkamaan etsiskelyitä. Tätä jälkietsiskelyä on varsinkin Amerikassa harrastettu.
Hall jatkaa etsintää.
Charles Francis Hall ammatiltaan seppä ja sittemmin sanomalehtimies, oli naparetkikertomuksia lukiessaan tullut siihen päätökseen, että Franklinin miehiä 1860-luvun alkuvuosina vielä saattoi olla elossa, jos he olivat eläneet eskimoitten kanssa. Hän oli tarkkaan seurannut kaikkia toimia, mihin heidän pelastuksekseen oli ryhdytty, ja kun vihdoin kaikki etsiskelyt päättyivät, päätti hän omin päin ryhtyä niitä jatkamaan.
Hän lähti aluksi kapteeni Buddingtonin pyyntilaivalla Frobisherin lahteen, Baffinin lahden kaakkoisrannalle, ja asettui sikäläisten eskimoitten keskuuteen asumaan, perehtyäkseen heidän kieleensä ja elintapoihinsa. Vaeltaessaan heidän kerallaan puolentoista vuotta näissä seuduissa hän muun muassa löysi jäännöksiä Frobisherin retkikunnasta, jonka kuningatar Elisabeth 300 vuotta takaperin lähetti luoteisväylää etsimään (M. ja l. II, st 430—31). Näitä esineitä säilytetään nykyään Greenwichissä.