Eräs 55 vuoden ikäinen vaimo kertoi Schwatkalle nähneensä joukon valkoisia, jotka olivat vetäneet jäällä rekeä. Reellä oli ollut vene. Valkoiset olivat tulleet kuningas Williamin maalta ja kulkeneet Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaalle. Hän oli kuullut miesten lausuvan useita nimiä, joista hän muisti nimen »doktok» — se luultavasti tarkoitti »Terrorin» lääkäriä Stanleyta. Myöhemmin paikalla käydessään hän oli tavannut hengissä vain yhden miehen. Hän oli ollut kookas ja roteva ja istunut rannalla, pää käsien välissä, kyynärpäät polvien varassa. Nostaessaan päätään puhuakseen oli mies siihen paikkaan kuollut.
Suuren Kalajoen suulle ei tästä ollut kuin muutaman päivän matka; siellä nälkiintyneet ehkä olisivat voineet elättää itseään lohenpyynnillä. Useimmat heistä kuitenkin nälkäpoukamassa kuolivat ja vain muutamain reippaimpain merimiesten oli onnistunut veneellä päästä Suureen Kalajokeen, jota he olivat nousseet eräälle koskelle, mutta sitten hekin olivat kuolleet nälkään, eikä kauempaa ole löytynyt Franklinin retkikunnan jälkiä.
Napatalven hirmut.
Schwatka tovereineen lähti syksyllä paluumatkalle Kuningas Williamin maalta. Myöhäisen vuodenajan vuoksi retki oli suunnattoman vaikea. Talvi oli harvinaisen kylmä ja myrskyinen. Lumimyrskyt pakottivat retkikunnan joskus pysymään lumimajoissaan pari kolme viikkoa, vaikka ruokavarat jo aikoja sitten olivat loppuneet. Peurat olivat niin arat, että niitä täytyi väijyä päiväkauden, nälkäiset susilaumat tekivät herkeämättä raivoisia hyökkäyksiä, koirat olivat niin uupuneet, että toinen toisensa jälkeen kuolivat. Lopulta alkoi rohkeimpainkin mieli lannistua. Lämpömittari osoitti 27 päivää -51°C ja 16 päivää -55°C tai sitä vähemmän. Vain eskimot kestävät tämmöisiä säitä saamatta terveydelleen vahinkoa.
Kun retkikunta vihdoin saapui Hudsonin lahdelle, odotti sitä suuri pettymys. »Eothenin» kapteeni ei ollutkaan jättänyt ruokatarpeita varastoon määrättyyn paikkaan, kuten hänen kanssaan oli sovittu, ja ellei läheisyydessä olisi sattunut olemaan eskimoleiri, olisi Schwatkan miehineen ollut hyvin vaikea säilyttää henkensä. Siitä saatiin ruokavaroja ensi hätään ja vähän myöhemmin tavattiin niillä seuduin talvea viettävä valaanpyytäjä, joka mitä auliimmin auttoi hätääntyneitä. Mutta nyt oli kovaa kokeneitten retkeläisten vaikea tottua laivan lämpimiin hytteihin.
Eskimon isänmaanrakkaus.
Eskimoittensa apuun retkikunta oli sangen tyytyväinen. Tuluak, josta matkalla oli ollut erinomainen apu, oli yhtä tiedonhaluinen kuin rohkeakin ja halusi seurata Schwatkan keralla Yhdysvaltoihin. Heimon vanhin hänelle kuitenkin huomautti, ettei »innuit» koskaan ole onnellinen vieraassa maassa, että hän siellä sairastuu, ikävystyy ja halaa päästä kotia, että hän kaipaa ikuista jäätä ja huokailee takaisin »igluunsa» — lumimajaansa. — Vanhin puhui niin kauniisti ja todesti, että Tuluak jäi kuin jäikin hyiseen isänmaahansa.
Schwatkan matkalla ei ollut maantieteellistä merkitystä, koska hänen etsimänsä maan kautta jo useat muut olivat kulkeneet, mutta retkeilykannalta katsoen se on huomattavimpia, mitä on milloinkaan pohjan pimeille perille tehty. Lähes vuoden retkikunta oli poissa lähtöasemaltaan ja varastoiltaan ja kulki tällä ajalla 4,300 kilometriä. Suunnitelma oli suuripiirteinen ja rohkea ja erinomaisesti se kaikkia yksityiskohtiaan myöden toteutettiin.
Amundsenin huomioita.
»Gjöan» matkalla Amundsen oleskeli Kuningas Williamin maalla vv. 1903—1905 pari vuotta ja tutustui tällä ajalla perusteellisesti sen asukkaihin, netshilli- ja ogluli-eskimoihin, joiden kesken silloin vielä oli säilynyt muisto Franklinin retkikunnan tuhosta. Kuningas Williamin maa ei suinkaan ollut niin tyhjä riistasta, kuin oli yleiseen luultu, ja varsinkin vastapäätä oleva mannerranta oli Amundsenin mielestä oikea arktinen paratiisi. »Navjato ei ole», kirjoittaa Amundsen, »kaukana Nälkäpoukamasta, joka on saanut nimensä siitä, että siitä löydettiin useita Franklinin miesten luurankoja. Luultavasti he olivat tuhoutuneet matkalla etelää kohti. Oli ikäänkuin kohtalon ivaa, että tämä kamala nimi on annettu juuri sille paikalle, joka todenteolla on kauneimpia ja runsaimmin siunattuja paikkoja Amerikan pohjoisrannalla. Keväällä, kun rannat ovat sulaneet, täällä saadaan suunnattomat määrät suurta lihavaa lohta. Vähän myöhemmin tulee valtavan suuria peuralaumoja, jotka viipyvät täällä koko kesän. Syksyllä taas voidaan pyytää turskaa rajattomat määrät. Ja juuri täällä -— tässä arktisena paratiisissa — noitten rohkeitten retkeilijäin piti heittää henkensä ruoan puutteen vuoksi! Mutta asian laita oli se, että he tulivat tänne semmoiseen aikaan, jolloin alava maa oli lumen peitossa. Rasituksien uuvuttamina, sairauksien kalvamina he pysähtyivät tähän, eivätkä penikulmien päähän nähneet muuta kuin samaa toivotonta, lumen peittämää lakeutta, jolla ei mikään merkki ilmaissut elämää, mitä sitten rikkautta… Tuskin onkaan maan päällä toista niin hylättyä ja autiota paikkaa kuin tämä talvella. Kun sitten kesä tuli ja maassa loistivat miljoonat kukkaset, kun kaikki vedet välkkyivät ja kaikki purot kohisivat riemullista säveltään lyhyen jäättömyytensä ajan, kun lintuja kiehui ja pesi tuhansin iloisin äänin — ja ensimmäinen urospeura kurotti päätään Jäämeren avoimen reunan yli, osoitti vain kasa vaalenneita luita sitä paikkaa, missä Franklinin urhoollisen joukon jäännökset olivat huoahtaneet viimeisen hengähdyksensä — tämän suuren surunäytelmän viimeisessä näytöksessä.