Simpsonin salmen saarillakin eskimot näyttelivät paikkoja, joista oli vainajain luita löydetty. Ja Kuningas Williamin maalla retkikunnan jäsenillä vielä oli tilaisuus valmistaa viimeinen leposija parille vainajalle. Eskimoilta saamainsa tietojen nojalla Amundsen päätti, että toinen Franklinin laivoista oli jäissä ruhjoutunut ja uponnut Kuningas Williamin maan pohjoispuolella, toinen sitä vastoin oli tuulien ja merivirran kuljettamana ajautunut Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan väliseen salmeen, jossa eskimot olivat sen tavanneet. Sinne se oli lopulta uponnut, eskimoitten korjattua siitä pois, mitä suinkin irti saivat.
Smithin salmesta napaa kohti.
Suurena syynä Franklinin etsinnän huonoon onnistumiseen oli se vallalle päässyt käsitys, että maanosaimme pohjoisrantain välinen alue on sulaa merta, jolla laivaliike muka olisi mahdollinen, kunhan vain päästäisiin sille sitä ympäröiväin jääriuttain poikki.
Pennyn retki Wellingtonin kanavassa näytti erinomaisesti tukevan tätä käsitystä, ja saman asian koki myöhemmin Belcherkin, joka kuitenkin napameren kuljettavuudesta oli toista mieltä. Hän luuli, että jokainen laiva olisi tuhon oma, joka lähtisi napameren valtavain jäämöhkäleitten keskelle purjehtimaan. Enin osa näitä asioita harrastavista henkilöistä oli kuitenkin toista mieltä kuin Belcher ja halusi myös päästä tositoimessa osoittamaan, että heidän käsityksensä oli oikea.
Kanen retki.
Elisha Kent Kane, joka oli lääkärinä ollut De Havenin johtamalla amerikkalaisella retkellä, sai heti kotia palattuaan Henry Grinnellin antamaan pienen »Advancen», 144 tonnin prikin, hänen johtoonsa, jotta hän saisi Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta tunkeutua sulalle napamerelle, jonne luultiin Franklinin retkikunnan kadonneen. Useitten muitten lahjoittajain avulla ja uhraten omiakin varojaan Kane sai retkikuntansa varustetuksi ja toukokuun 30:ntena 1853 se lähti New Yorkista matkaan. Grönlannista Kane otti tulkiksi tanskalaisen kapteeni Petersenin, joka oli ollut samassa toimessa Pennyn retkellä ja taas M'Clintockin mukana De Havenin retkeltä pelastuttuaan, ja Hans Hendrik nimisen nuoren eskimon, josta sitten tuli mainio naparetkeilijä — hän kirjoitti oman elämäkertansakin. Lisäksi Kane osti rekikoiria ja joukolleen turkispukuja. Heinäkuun 27:ntenä »Advance» saapui suureen Melvillen lahteen ja lähti sieltä risteilemään pohjoista kohti.
Jäitä alkoi täällä olla yhä sakeammassa — lahteen purkautuu valtavia maajäätiköitä — jonka vuoksi Kane suurella vaivalla kiinnitti laivansa isoon jäävuoreen. Tuskin se kuitenkaan oli tapahtunut, ennenkuin vuori ukkosen jyrinällä hajosi ja »Advancen» täytyi kiiruummiten erota siitä. Elokuun 7:ntenä retkikunta Baffinin lahden pohjoisimmasta perukasta tunkeutui Smithin salmeen, jossa oli sulaa vettä silmän siintämättömiin ja vastaan vieri iso maininki, tuoden varman viestin avoimista ulapoista. Tuulikin oli hyvä ja myötäinen.
Näillä edellytyksillä olisivat piankin kaikki edelliset pohjoisennätykset tulleet sivuutetuiksi, mutta ei ole suveen luottamista tuolla hyisessä pohjolassa, tuuli kääntyi vastaiseksi ja ahtojäät näyttäytyivät. Kane kätki rannalle veneen ja ruokavaroja vastaisen varalle, jotta olisi jotain turvaa, jos laiva menetettäisiin pohjoiseen pyrittäessä. Ja sitten »Advance» rohkeasti kävi jäitten kimppuun. Se taistelu oli sille kuitenkin ylivoimainen ja jonkun ajan kuluttua pieni purjelaiva sai kiittää onneaan, kun pääsi pieneen satamaan suojaan. Smithin salmessa jäät tunkeilivat hurjassa mylläkässä. Pian Kane kuitenkin lähti uudelleen yrittämään ja pääsikin hitaasti eteenpäin, vaikka jäävuoret olivatkin tuon tuostakin laivan väliinsä ruhjoa. Neljä miestä joutui ajojäille ja vasta elokuun 22:ntena heidät voitiin veneillä pelastaa.
Talvimajaan.
Elokuun 28:ntena »Advance» saavutti äärimmäisen kohtansa, Rensselaerin mutkan, johon sen, Grönlannin rannalle, täytyi asettua talvimajaan. Retkikunta oli siis päässyt Smithin salmen kapeimmasta kohdasta sen väljemmän veden rannalle, joka kartoilla on Kanen syvänteen nimisenä.