Kane teki nyt maa maikan rantaa pitkin, jolla jääpaarretta oli mukava kulkea, vaikka vuoret suistuivatkin jyrkkään veteen. Tässä luonnon muodostamassa tiessä, joka on vuoksiveden tasalla, luodevedellä siis merenpintaa ylempänä, oli toisin paikoin syviä halkeamia, joiden poikki reet oli köysillä vedettävä. Omituinen ilmiö oli joki, joka laski vuorilta jäiden keskitse ja suustaan oli toista kilometriä leveä. Se luultavasti on Grönlannin länsirannikon suurin joki ja saa alkunsa suuresta sisämaan jäävirrasta, jonka päästä on mereen 64 kilometrin matka. Tämän joen rannoilla oli paikan pohjoisuudesta huolimatta runsas kukkakasvullisuus. Kane nousi lopulta 400 metrin korkuiselle niemelle, joka jo hipaisi 80:ttä leveyspiiriä. Allaan hän näki paljasta jäätä ja kauempana pohjoisessa tumman jääseinän, valtavan Humboldt-glasierin, jonka edustalla jäätynyt meri oli niin täynnään jäävuoria, ettei ollut ajattelemistakaan yrittää reellä sen ohi. Yhä kauempana näkyi taas maata ja levollisempaa jäätä. Kanen täytyi luopua kaikista toiveista tunkeutua edemmäksi, mutta näinkin hän jo oli päässyt kauemmaksi napaa kohti kuin ainoakaan tieteellinen retkikunta sitä ennen.
Kane kuljetti nyt pitkin Grönlannin rannikkoa ruokatavaravarastoja keväällä tehtävien rekiretkien helpottamiseksi. Lokakuun 10:ntenä alkoi napayö, jota kesti neljä kuukautta. Tammikuun puolivälissä alkoivat ankarat pakkaset ja helmikuussa lämpömittari aleni -51 asteeseen C. Melkein kaikki rekikoirat kuolivat. Maaliskuun keskilämpö oli vain -41,25°C. Siitä huolimatta Kane lähetti yhden rekiretkikunnan maaliskuun 19:ntenä viemään pohjoiseen ruokatavaravarastoa. 31:ntenä palasi kolme heistä takaisin niin huonossa kunnossa, että he vilulta ja nälältä eivät saanee» edes puhutuksi, ja kun he vihdoin saivat puhelahjan, sanoivat he toveriensa uupuneina koukistuneen jonnekin jäälle. He eivät edes osanneet sanoa minne. Kane paikalla lähti, reippain palanneista oppaanaan, etsimään kadonneita, löysi heidät ja sai heidät suunnattomilla ponnistuksilla takaisin laivaan tuoduksi. Kahdelta oli leikattava paleltuneita kohtia jaloista, kaksi sittemmin kuoli. Huhtikuun 7:ntenä tuli retkikunnan luo vieraisiin eskimolta, voimiltaan oikein jättiläisiä, miehiä, joista jotkut uskalsivat käydä itse jääkarhunkin kanssa käsirysyyn. He olivat kuitenkin ystävällistä väkeä, vaikka pyrkivät varastelemaan.
Rekiretkiä.
Huhtikuun 26:ntena 1854 Kane lähti rekiretkelle pohjoista kohti, saapuen kahdeksan päivän kuluttua valtavalle Humboldt-jäätikölle, jonka suurenmoiset jääilmiöt täyttivät retkeilijät ihmetyksellä. Mutta sitten miehet alkoivat sairastua keripukkiin ja Kane itsekin kävi niin heikoksi, että häntä lopulta täytyi kuljettaa reellä, eikä rekiretkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata »Advanceen».
Toinen rekiretkikunta, jota haavalääkäri Hayes johti, kulki Smithin salmen poikki sen länsipuolelle, jonka puolinen maa nimitettiin Grinnellin maaksi, kartoittaen sen rantoja ja palaten onnellisesti takaisin.
Paraiten menestyi kolmas rekiretki, joka kesäkuun alkupäivinä lähti matkaan ja sen puolivälissä saapui Humboldt-glasierin 170 kilometriä leveälle rintamalle.
Sula napameri?
Hannu eskimo ja William Morton niminen merimies kulkivat merijäätä aina glasierin pohjoisreunaan saakka, jossa he eräältä vuorelta ihmeekseen näkivät pohjoisessa sulaa merta ja rannoilla paljon haahkoja ja meripääskyjä. Salmi kapeni — Kap Jacksonista alkaa Kennedy-kanava — ja oli aivan sula. Vaikka keli kävi niin huonoksi, ettei kelkkaa enää voitu kuljettaa mukana, jatkoivat molemmat retkeilijät kuitenkin matkaansa, kunnes ranta kävi niin jyrkäksi ja korkeaksi, ettei ollut mahdollista kulkea edemmäksi. Sinne, leveydelle 80°40', Morton korkealle niemelle pystytti Yhdysvaltain tähtilipun. Edessäpäin näkyi yhä sulaa vettä. Heinäkuun 10:ntenä molemmat retkeilijät palasivat takaisin »Advanceen», ja siten retkikunta oli löytönsä löytänyt, vaikk'ei suinkaan kaikkia koettaviaan kokenut.
»Advance» jäätynyt kiinni.
»Advancella» oli vain puolentoista vuoden eväät, enemmän kuin vuosi oli jo kulunut ja aika olisi ollut lähteä kiiruumman kautta paluumatkalle, mutta se oli mahdotonta, kun talvisatama ei osoittanut minkäänlaisia aukenemisen oireita. Kane aikoi nyt lähteä veneellä Beecheyn saarelle, jonne oli yli 750 km, pyytämään apua Belcheriltä, mutta Kap Parrysta, Baffinin lahden yläpäästä, hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin, vahvat ahtojäät kun estivät edemmä kulkemasta.