Laivaa talveksi varustettaessa Hall teki rekiretken pohjoista kohti, kunnes näki salmen länsipuolisen maan päättyvän leveydellä 83°05'. Lokakuun 24:ntenä palattuaan tältä retkeltä hän sairastui ja sairaus yltyi nopeaan niin pahaksi, että hän marraskuun 8:ntena 1871 kuoli ja haudattiin Grönlannin rannalle.
Hallin kuoleman kautta retkikunta kärsi niin kovan kolauksen, ettei se enää kyennyt suuriakaan aikaansaamaan. Talvi oli verraten leuto ja jo kesäkuussa alkoivat rannat vihoittaa ja verhoutua kukkavaippaan. Laidunta oli riittävästi elättämään suuria myskihärkäkarjoja, joista retkikunta kaatoi monta kymmentä eläintä. Eskimoita ei näkynyt, mutta merkkejä kyllä siitä, että niitä oli täällä ollut. Pohjoisesta tuli ajopuita, jotka virtauksen mukana nopeaan kulkivat Robesonin kanavaan. Retkikunta sai niistä polttopuita. Jäniksiä, sopuleja ja jääkarhuja nähtiin ja kesällä tuli paljon lintuja. Pakkanenkin oli talvella kuitenkin siksi ankaraa, että elohopealuoteja voitiin ampua parin tuuman vahvuisen lankun läpi.
Huhtikuussa tutki eräs rekiretkikunta Petermannin vuonon, joka pistää syvälle Grönlannin luoteisrantaan, mutta ei kuitenkaan voinut tunkeutua vuonon pohjaan saakka. Ranta etelään päin tutkittiin aina siihen saakka, johon Kanen retkikunnan miehet olivat etelästä päin päässeet. Kesäkuussa yritti kaksi venettä tunkeutua merta napaa kohti, mutta toisen veneistä jäät puristivat lyttyyn ja toinen täytyi vetää rannalle, minkä jälkeen koko retkikunnan täytyi palata jalan laivaan. Pitkin vuotta suoritettiin talvisatamassa ilmatieteelliset ynnä muut asemahavainnot.
Paluumatka.
Elokuun 12:ntena 1872 »Polaris» jälleen lähti liikkeelle etelää kohti, mutta jo parin viikon kuluttua se ahtojäissä joutui niin kovaan puristukseen, että täytyi ruveta varustuksia jäälle kantamaan. Laiva kuitenkin kesti ja ajeli jäiden mukana kaksi kuukautta hitaasti eteläänpäin, kunnes sille Baffinin lahden pohjoispäässä oli tulla tuho.
Kauhun yö.
Yöllä vasten lokakuun 15 päivää jäät kohottivat laivan aivan vedestä kuiville ja käänsivät sen kyljelleen. Laivalla se synnytti sanomattoman sekasorron. Suurimmalla kiireellä alettiin heittää varustuksia ja eväitä pilkkopimeässä jäälle — ne oli onneksi tuotu valmiiksi kannelle — mutta suurella jyskeellä jäälautta kesken tämän kiireen hajosi ja osa retkikunnan jäsenistä jäi suuremmille ja pienemmille jäätelöille hyrskyväin vetten keskelle. Osa heitellyistä eväistä putosi veteen, mutta viisi myskihärän vuotiin kiedottua eskimolasta, jotka kiireessä oli nakattu laivasta muiden myttyjen mukana, putosi onneksi jäälle, eivätkä ne saaneet mitään vammaa. »Polaris» oli luisunut takaisin veteen ja kadonnut pimeyteen. Seuraavana aamuna oli jäällä 19 henkeä, joista 10 oli amerikkalaisia, loput eskimoita. Eväitä heillä oli koko joukon, ampumatarpeita ja peittoja niinikään ynnä kaksi 8 miehen venettä ja eskimoitten kajaakit, mutta talvi koko ankaruudessaan oli alkanut.
Haaksirikkoisten jäämatka.
Perämies George Tyson, jolle päällikön toimi jäälautalla luonnollisesti kuului, näki aamuhämärässä »Polariksen», joka meni erääseen lahteen ankkuriin, ja käski paikalla työntää veneet veteen, soutaakseen laivaan, mutta hätääntyneet merimiehet eivät tahtoneet luopua tavaroista, ja tuota pikaa tuli taas pimeä ja tuuli kiihtyi myrskyksi, niin ettei ollut enää mahdollista tehdä mitään. Äkkiä tuntui ankara täräys. Jääkenttä halkesi ja haaksirikkoutuneet jäivät telille, jonka sivut eivät olleet kuin pariasataa jalkaa. Ja veneetkin menetettiin. Tilanne näytti toivottomalta.
Seuraavana päivänä, joka oli lokakuun 18, myrsky asettui ja eskimo Hannu Henrik ryhtyi hylkeitä pyytämään. Parin päivän kuluttua haaksirikkoisilla vielä oli onni löytää veneensäkin, joissa oli vaatteita ja ruokavaroja. Veneet kiskottiin suuremmalle jääkentälle ja eskimot rakensivat lumimajat.