Milloin täytyi haaksirikkoisten seisoa vyötäisiin saakka vedessä koko yön pidelläkseen venettä, jonka hyökylaineet joka hetki uhkasivat ryöstää, milloin jäät ahtautuivat niin tiukkaan yhteen, etteivät eskimot voineet pyytää hylkeitä. Tämä oli onnettomuus, kun ruokavarat olivat melkein lopussa. Jääteli pieneni pienenemistään, kunnes siitä oli jäljellä vain pieni pyöreä möhkäle. Haaksirikkoiset seisoivat veneensä ääressä, valmiina joka hetki työntämään sen vesille, aaltojen hyökyessä jäätelin yli ja myrskyn vonkuessa. Huhtikuun 20:ntena ei kahteentoista tuntiin kuulunut muuta kuin lasten itkua ja miesten huutoa: »Pitäkää lujasti kiinni! Kunnolla kynnet laitaan! Joka mies niin paljon kuin voimia on!» Johon miehet vastasivat: »Kyllä, herra kapteeni!»
Koko ajan molemmat eskimot, Hannu Henrik ja Joe olivat yöt ja päivät, lumimyrskyssä ja pakkasessa liikkeellä ruokaa hankkimassa. Ja heitä oli haaksirikkoisten yksinomaan kiittäminen siitä, että olivat näin kauan säilyneet.
Pelastuksen hetki oli onneksi lähellä. Kun haaksirikkoutuneet veneensä pienuuden vuoksi eivät olisi voineet soutaa maihin ja jäät yhä nopeammin sulivat, kuta kauemmaksi etelää kohti ajautuivat, eivät he olisi millään voimalla enää kyenneet kauaa puoliaan pitämään.
Pettymyksiä ja pelastus.
Mutta huhtikuun 28:ntena he näkivät höyryn, joka laski heitä kohti, ja miehet, jotka talviyön tuimuudessa olivat tunteneet toisiaan kohtaan vain vihaa ja katkeruutta, syleilivät nyt toisiaan. Mutta ilo oli liian aikaista, laivasta ei heitä huomattu, vaan se muutti suuntaansa ja lähti pois. Se oli kauhea pettymys, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen kiskoa vene jäätelille ja asettua sen ympärille odottamaan.
»Huhtikuun 29 — Kaunis tyyni aamu», kirjoittaa Tyson. »Tähystämme joka mies taivaanrantaa, niin että olemme näkömme menettää, toivoen keksivämme uuden laivan. Äkkiä näemme 8 neljänneksen päässä höyryn. Silmänräpäyksessä työnnämme vesille veneen ja soudamme kaikin voimin laivaa kohti. Ei kukaan valita väsymystä, jokainen tekee parhaansa ja etenemme hyvää kyytiä. Mutta eivät näy huomanneen meitä laivasta, koska se taas alkaa ajaa eteenpäin. Ei puhettakaan siitä, että voisimme sen saavuttaa. Kun juuri satuimme olemaan jäätelin kohdalla, josta pisti mereen korkea nokka, kiipesin sen päälle tähtilippuinemme ja samalla laukaisimme pistoolimme ja sitten ammuimme kolme yhteislaukausta pyssyillämme. Tuota pikaa kuulimme kolme laukausta kuin vastaukseksi, mutta emme tienneet, olivatko ne kaikuja, vai oliko höyrylaiva meille todella vastannut. Vähän myöhemmin näimme höyryn ajavan meitä kohti! Viktoria, olemme pelastetut! — Ei vieläkään. Se poistui taas; mutta vähän ajan kuluttua huudettiin taas:
»Höyrylaiva, höyrylaiva!» Kaikki kiväärit laukaistiin ja Hannu lähti sitä vastaan kajaakillaan. Nyt se oli pelastus.»
Laivasta nähtiin kajaakki ja Hannu otettiin laivaan ja kapteeni lähti paikalla haaksirikkoisia hakemaan. Tyson heilutti hattuaan ja »Polariksen» miehet huusivat kolme hurraata, johon iloiset äänet vastasivat. Muutaman minuutin kuluttua haaksirikkoiset olivat laivassa eikä kauaa kulunut, ennenkuin he yksimielisesti totesivat livekalan ja perunat herkkujen parhaimmiksi.
»Polariksen» miehet olivat viettäneet jäälautalla 6 1/2 kuukautta ja olivat tällä ajalla leveydeltä 78° ajautuneet leveydelle 53 1/2°, lähelle New Foundlandin pohjoiskärkeä. Toukokuun 13:ntena he »Tigressistä» astuivat maihin Uuden Brunswickin St Johnissa, jossa heidän tulonsa herätti suurta huomiota ja myötätuntoa.
»Polariksen» kohtalo.