Itärannan eskimot alkoivat Graahin retken johdosta käydä kauppaa länsirannalle, jonne osa heistä kokonaankin muutti.
Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.
August Petermann, Gothan tunnetun maantieteellisen laitoksen johtaja, oli kauan kehoittanut maanmiehiään entistä tehokkaammin ottamaan osaa napatutkimuksiin. V. 1868 varustettiinkin pieni »Germania» niminen purjealus Karl Koldeweyn johdolla Grönlannin itärannalle tukeutumaan, mutta sen täytyi palata takaisin tyhjin toimin.
Koldeweyn retki.
Jo seuraavana vuonna kapteeni Koldewey kuitenkin saattoi uudistaa yrityksen paremmin varustettuna. Itse hän johti uutta »Germania» nimistä, varta vasten rakennettua höyrylaivaa ja apulaivana seurasi »Hansa» niminen purjelaiva. Monta etevää tiedemiestä oli mukana, tunnetuin itävaltalainen upseeri Julius Payer, jonka retkistä saamme myöhemmin puhua vielä enemmän. Hän oli topograafi ja kokenut alppikiipeilijä. Retkikunnan piti pyrkiä Grönlannin itärannikkoa pohjoiseen niin kauas kuin suinkin, Petermann kun luuli sitä tietä helpoimmaksi päästä navalle.
Ahtojäävyöhykkeen läpi tunkeutuessaan saksalaisten molemmat laivat kuitenkin sumussa erosivat, eivätkä sen koommin toisiaan tavanneet, »Hansa» joutui niin ahtaalle jääröykkiöiden keskelle, ettei se enää päässyt pois, vaan ajautui niiden mukana avuttomana etelää kohti. Lopulta jäät runtelivat sen niin pahasti, että se upposi. Miehistö, 14 henkeä, oli kuitenkin ajoissa pelastanut ruokatarpeita, hiiliä ja muita varustuksia jääkentälle, jonka leveys oli nelisen kilometriä. Lumesta he rakensivat majan ja siinä elivät, merivirran kuljettaessa jäälauttaa etelää kohti. Rajut myrskyt kuitenkin murtivat jääkenttää murtamistaan, niin ettei se lopulta ollut kuin pariasataa askelta leveä, ja lopun lopuksi se aivan majan alla hajosi kahtia ja haaksirikkoisten täytyi pelastua veneihin. Pian jäät kuitenkin piirittivät heidät uudelleen ja heidän täytyi nousta uudelle jääkentälle asumaan. Lopulta väylä kuitenkin aukeni ja haaksirikkoiset saattoivat, kahdeksan kuukautta jäiden mukana ajeltuaan, veneillään soutaa Grönlannin eteläpäässä olevalle lähetysasemalle. »Hansan» miesten vaarallinen jääretki oli siis samanlainen kuin »Polariksenkin» miehistön retki Baffinin lahdessa.
Parempi onni oli »Germanialla». Se tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi ja tapasi Grönlannin rannalla sulaa vettä. Mutta 75 1/2 leveysasteella tuli jää vastaan ja retkikunnan täytyi ruveta talvitiloille Sabinen saaren suojaan. Rannikko nimitettiin Kuningas Wilhelmin maaksi, ja Payer kartoitti sen rekiretkillä 77:lle leveyspiirille saakka.
Koldewey tosin yritti tunkeutua rantaa pitkin laivalla vielä kauemmaksi pohjoista kohti, mutta jo suurelta Shannonin saarelta hänen täytyi jäiden vuoksi palata takaisin Sabinen saaren suojaan, johon hän asettui talveksi. Vielä samana syksynä tehtiin eri suunnille kaksi lyhyttä rekiretkeä, joita Payer johti, ja kartoitettiin rannikon suurenmoisia alppimaisia vuonoja, niemiä ja jäävirtoja ja tutkittiin kasvullisuutta, joka runsaudellaan herätti retkeilijäin ihastusta. Paitsi ruohoja kasvoi täällä pajuja ja koivujakin, mutta suurimmatkaan koivut eivät kehittyneet kuin muutaman senttimetrin mittaisiksi.
Marraskuun 5:ntenä nähtiin aurinko viimeisen kerran ja vasta helmikuun alussa se uudelleen kohosi taivaanrannan yläpuolelle. Karhut, jotka olivat olleet retkikunnan uskolliset naapurit, katosivat, peurat ja myskihärät niinikään, vetäytyen luultavasti vuonojen perukkoihin, missä laitumet olivat paremmat. Talvi kului muuten hyvin, mutta hirmumyrskyjen kaltaiset lumituiskut tekivät toisinaan elämän tukalaksi ja uhkasivat kerran laivankin hukuttaa rikkoessaan monen metrin vahvuisen jään aivan sen perän takaa. Tammikuussa säät olivat kauniit, mutta pakkasta oli toisinaan -25—40 C. astetta. Revontulet olivat suurenmoiset ja niitäkin tutkittiin. Helmikuun 3:ntena nousivat retkeilijät vuorelle tervehtimään aurinkoa, joka jälleen nousi taivaanrannan yläpuolelle. Paikalla alettiin taas tehdä lyhyitä rekiretkiä, joilla kuitenkin täytyi olla alati varuillaan jääkarhuja vastaan. Moni joutui jo hyvinkin ahtaalle jääkarhun kimppuun käydessä ja erästä tiedemiestä karhu, hänen päähänsä vamman iskettyään, laahasi mukanaan 400 askelta, ennenkuin muut ennättivät hätään.
Helmikuussa raivosivat kuitenkin uudelleen lumimyrskyt ja lämpömittari aleni -40 asteeseen C, mutta elohopea ei kuitenkaan jäätynyt. Yleensä talvi oli leudompi, kuin tämmöisessä arktisessa luonnossa olisi odottanut.