Ensimmäiset, jotka, Wallöetä lukuunottamatta, todella pääsivät Grönlannin salaperäiselle itärannalle ja tutkivat sitä melkoisen matkan, olivat skotlantilainen valaanpyytäjä William Scoresby ja hänen samanniminen poikansa.
Vuonna 1817 englantilaiset valaanpyytäjät, nuorempi Scoresby muiden mukana, syysmyöhällä toivat sen tiedon, että Grönlannin ja Huippuvuorien väliltä oli lähtenyt liikkeelle suunnattomat määrät ajojäitä. Englannissa tästä päätettiin, että tilaisuus arktisiin tutkimuksiin oli tavallista suotuisampi, ja John Ross sen johdosta seuraavana vuonna lähtikin jäämerenmatkalleen, josta olemme ennen kertoneet. Vasta v. 1822 Scoresbyt lähtivät liikkeelle tutkiakseen Grönlannin itärannikkoa, jonka nyt otaksuttiin olevan helpomman saavuttaa. Grönlannin itärannan he tapasivat leveydellä 74°6' ja kartoittivat sitä leveydelle 69°13', löytäen suuren Scoresbyn-salmen eli vuonon ja nousten neljässä kohden maihin. Alkuasukkaita he eivät tavanneet, vaikka kyllä heidän asumustensa pohjia, mutta eläinkunta oli odottamattoman runsas, joka taas johtui itärannikon runsaasta ruohokasvullisuudesta. Etenkin peuroja ja jääkarhuja oli runsaasti, hyönteisiä suunnattomasti. Scoresbyittenkin varsinainen tarkoitus oli Eystribygdin löytäminen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään.
Seuraavana vuonna kapteeni Clavigering jatkoi Scoresbyitten työtä. Hän tapasi Grönlannin rannan leveydellä 74°30', pohjoisempana siis kuin Scoresbyt. Jätettyään kapteeni Edward Sabinen eräälle saarelle pendelihavainnoita tekemään Clavigering teki rantaa pitkin venematkan pohjoista kohti, tavaten sulaa vettä ja lauhkeita ilmoja. Vieläpä hän tapasi alkuasukkaitakin, jotka sanomattomasti hämmästyivät valkoisia vieraitaan, mutta paljon arasteltuaan kuitenkin lopulta taipuivat tekemään heidän tuttavuuttaan.
Graah.
Nämä retket herättivät Tanskassa mitä suurinta huomiota, etenkin kun pelättiin jonkun ulkovallan ehkä anastavan Grönlannin itärannan — vain sattuma oli estänyt Scoresbyta valtaamasta tutkimansa rannan Suur-Britannialle. Tanskan hallitus lähetti luutnantti W.A. Graahin luonnontutkija J. Vahlin ja mineraloogi Pinglin kanssa nousemaan Grönlannin itärantaa etelästäpäin veneillä aina siihen saakka, minne Scoresbyt olivat päässeet.
Tutkittuaan Julianehaabin seudun vanhoja raunioita Graah kahdella suurella nahkaumiakilla eli naistenveneellä 1829 lähti maaliskuussa nousemaan Grönlannin itärantaa, mukanaan neljä tanskalaista ja viisitoista eskimoa, joista kymmenen oli naisia. Matka edistyi aluksi jäiden vuoksi hyvin hitaasti. Graah oli niin tottumaton hoitamaan tämmöisiä hataroita aluksia, että eskimot toinen toisensa jälkeen hylkäsivät hänet, kunnes hänellä lopulta oli vain kaksi miestä ja kuusi naista. Siitä huolimatta hän kuitenkin tunkeutui pohjoista kohti pitkin tätä 300 metrin korkuista vuonoista rannikkoa, josta valtavat jäävirrat pistivät nokkiaan mereen ja toisinaan suurella pauhulla »poikivat» satakin jäävuorta päivässä. Oikealla puolella meressä oli etelää kohti virtaava ajojäävyöhyke, joka erotti rantaveden aavasta merestä. Matka kuitenkin edistyi niin hyvin, että Graah heinäkuun 22:sena saavutti »Vendom saaren» leveydellä 65°15'.
Graah palasi sitten takaisin leveydelle 63°20', viettäen täällä Nukarbikissa talvea. Täälläkin oli verraten runsas kasvullisuus ja talvi oli — Atlantin meren vaikutuksesta — sangen lauha, etenkin Amerikan napasaariston talviin verraten. Vielä lokakuun lopulla satoi vettä ja helmikuun loppuun saakka säät olivat sangen lauhat. Kevätpuolella pakkanen koveni, mutta kovinkin pakkanen oli vain -21°C. Ruokatavarat kuitenkin hupenivat niin vähiin, että Graah jo pelkäsi eskimoitten rupeavan ihmislihaa syömään; Grönlannin itärannikolla sitä ankarina hätäaikoina todella sattuu.
Muutoin itärannikon asukkaat Graahin mielestä kaikin puolin olivat etevämpää rotua kuin länsirannikon. He olivat isokasvuisia ja rotevia, naiset hyvän näköisiä ja luonteeltaan he olivat niin hyväntahtoisia, rehellisiä ja kunnollisia, ettei maailmassa parempaa kansaa.
Jo huhtikuun 5:ntenä v. 1830 Graah lähti paluumatkalle. Veneen hataruuden, naisten heikkouden ja kalvavan nälän vuoksi paluumatka oli kovin rasittava, etenkin Graahille itselleen, joka oli koko talven ollut sairaana. Vasta lokakuun puolivälissä hän saapui lounaisrannalle Fredrikshaabiin, jossa hän lähetyssaarnaajilta sai hoitoa ja apua.
Graahin matka oli maantieteellisiin tuloksiinsa nähden sangen tärkeä. Lisäksi se vihdoinkin oli epäämättömästi todistanut, ettei vanha Eystribygdi ole voinut olla itärannikolla. Vasta vuosisadan lopulla tanskalainen kapteeni Daniel Bruun selvitti kysymyksen, tutkien sekä Eystribygdin että Westribygdin ja kartoittaen suurimman osan niiden vanhoista taloista ja kirkoista.