Grönlannin maajäätikkö.
Paljon ennen kuin Grönlannin rannat olivat kauttaaltaan tunnetuiksi tulleet, oli sen laaja sisäosa kiihoittanut tutkijain uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Kaikkialla, missä vain oli vähänkin matkaa merenrannasta kuljettu, oli kuitenkin tullut vastaan valtava, yhtämittainen, ylipääsemätön jääpenkka, jonka haljenneiden, kuiluisten jyrkänteiden päälle näytti toivottomalta yrittääkään. Mitä oli tämän suunnattoman jäämuurin takana? Eskimot sitä pelkäsivät taikauskoisella kammolla eivätkä uskaltaneet lähteä sen päälle yrittämäänkään, valkoisten mielikuvitus sijoitti sinne ihania laaksoja ja vihantia nurmikoita, sillä sisämaasta rannikolle puhaltava tuuli oli kumman leuto.
Paars.
Jo v. 1728 lähti tanskalainen majuri Claus Enevold Paars tätä kysymystä ratkaisemaan. Hänen aikomuksensa oli kulkea sisämaan poikki itärannalle pakottamaan Eystribygdiä veroa maksamaan. Paarsilla oli sitä varten kerallaan sotaväkeä ja yksitoista hevosta. Hevoset kuolivat jok'ainoa, ennenkuin oli jäätiköllekään päästy, eivätkä sotamiehetkään, joilla oli mukanaan vaimot ja lapset, päässeet maajäätikön reunaa edemmäksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin yritti kauppias Lars Dalager tätä tietä päästä vanhoja veriheimolaisiaan tavaroineen onnellistuttamaan, mutta 13 kilometriä kuljettuaan hänen oli kauniisti palaaminen takaisin koruineen, helyineen.
Sitten kului päälle 100 vuotta, ennenkuin seuraava yritys tehtiin. Amerikkalainen naparetkeilijä Isaak Hayes nousi, kuten olemme ennen kertoneet, Foulke vuonossa Luoteis-Grönlannissa maajäätikölle ja väittää kolmessa päivässä kulkeneensa sitä pitkin 90 kilometriä. Nansen ei kuitenkaan pidä tätä mahdollisena.
Vähän myöhemmin, v. 1867, yrittivät englantilaiset alppikiipeilijät Brown ja Whymper nousta maajäätikölle, mutta heidänkin yrityksensä meni aivan myttyyn. He tapasivat jäätä, jolta kesälämpö oli sulattanut kaiken lumen, ja tämä jää oli niin täynnään lukemattomia rosoja, etteivät he päässeet eteenpäin kuin moniaita kilometrejä, ennenkuin koirain vetämät reet särkyivät aivan kelvottomiksi.
Nordenskiöld maajäätiköllä.
Grönlannin maajäätikkö herätti kuitenkin yhä suurempaa mielenkiintoa tieteellisessä maailmassa ja v. i 1870 A.E. Nordenskiöld teki matkan Länsi-Grönlantiin tämän maantieteellisen kysymyksen valaisemiseksi.
Hän lähti yhdessä Lundin kasvitieteen professorin Berggrenin kanssa sisämaanmatkalleen Aulatsivik-vuonosta, joka on 100 kilometriä Jakobshavnista etelään, toivoen siellä tapaavansa semmoisen kohdan maajäätikön reunaa, joka olisi verraten liikkumaton ja jossa sen vuoksi olisi vähemmän halkeamiakin. Ja nousu maajäätikölle heille onnistuikin. Kahdeksassa päivässä he pääsivät etenemään sen lakea piikin 50 kilometriä. Mutta sitten eskimot, jotka olivat heidän kuormankantajinaan, tekivät tenän ja Nordenskiöldin täytyi palata takaisin. Hän oli kuitenkin ensimmäisenä saanut käsityksen tämän suunnattoman jääpeitteen yläpinnalla vallitsevista omituisista oloista, lumi-ilmiöistä, joita tuskin missään muualla tapaa, järvistä, lumisoista, puroista, joista, joita jäätikön pinnalla juoksee, ja mahtavista könkäistä, jotka suistuvat maajäätikön halkeamiin synkkiin syvyyksiin ja jäätunneleissa jatkavat matkaansa ikäänkuin Karstin kalkkialueen maanalaiset joet, vuorenhuipuista, »nunatakeista», jotka reunoilla kohoavat jäätikön syleilystä kuin yksinäiset tulivuorenkeilat valtameren keskeltä.
Seuraavan yrityksen teki Jensenin johtama tanskalainen retkikunta v. 1878. Se oli mitä parhaiten varustettu, mutta kohtasi niin vaikeata jäätä, sumua ja lumimyrskyjä, ettei se kolmisen viikkoa kestäneellä retkellään päässyt paljoakaan kauemmaksi kuin Nordenskiöld. Ruokavarain puute ja jalkineiden hajoaminen pakotti sen rannikolle palaamaan.