V. 1883 Nordenskiöld teki uuden yrityksen, joka onnistui paljon paremmin. 18 päivässä hän kulki jäätikön reunalta 117 kilometriä sisämaahan päin ja saavutti 1,500 metrin korkeuden. Edellisellä yrityksellä saavutettu korkeus oli ollut vain 600 metriä. Maajäätikkö siis kilven tavoin kohoamistaan kohosi. Paluukohdaltaan Nordenskiöld lähetti molemmat mukanaan olevat lappalaiset vielä kauemmaksi yrittämään, ja he väittivät 58 tuntia kestäneellä hiihtomatkallaan edenneensä vielä 230 kilometriä kauemmaksi. Nansen ei kuitenkaan luule heidän päässeen 70 kilometriä etäämmäksi. Vaikk'eivät lappalaisetkaan etäisimmästä kohdastaan nähneet muuta kuin samaa ainaista lumikenttää, oli Nordenskiöld kuitenkin edelleenkin vakuutettu siitä, että Grönlannin sisäosat olivat sulat. Hän arveli ehkä joutuneensa jääselänteelle, joka kulki tämän sulan alueen poikki. Nordenskiöldin käsityksen mukaan ei Grönlannin lumentulo olisi riittänyt koko maata jäähän peittämään. Mutta Grönlannin maajäätikkö lieneekin jääkauden aikuinen. Nykyisin se kaikkialla reunoillaan taantumistaan taantuu. V. 1886 Peary ja Maigaard kulkivat maajäätiköllä 160 km 23 päivässä, mutta heidän matkailmoitustaan toiset epäilevät.
Nansenin hiihtoretki Grönlannin poikki.
Kun oli kulunut muutamia vuosia Nordenskiöldin toisesta retkestä, esitti eräs nuori norjalainen, Fridtjof Nansen nimeltään, uhkarohkean tuuman Grönlannin sisäosien salaisuuksien paljastamiseksi. Hän lupasi hiihtää Grönlannin poikki autiolta itärannalta länsirannalle, jolla melkein kaikki siirtokunnat ovat ja jonne siis on uupuneena turvallisempi saapua.
Tuumaa pidettiin mielettömän uhkarohkeana, mutta siitä huolimatta Nansen sen toteutti. Yhdessä Otto Sverdrupin, kahden muun norjalaisen ja kahden lappalaisen keralla hän norjalaisella pyyntialuksella kulki Grönlannin itärannikolle. Hänen aikomuksensa oli nousta maihin Sermilik vuonossa, mutta laiva ei päässyt tunkeutumaan ahtojäiden läpi, vaan jätti retkikunnan veneineen varustuksineen etelää kohti matkaavien jäiden ulkoreunaan, ja ennenkuin Nansen suunnattomien ponnistusten kaupalla ja monet vaarat vältettyään pääsi ahtojäiden poikki rannalle, olivat jäät kuljettaneet retkikuntaa Umivikiin saakka, joka on 65:llä leveyspiirillä. Aikaakin kului tämän kautta hukkaan kuukauden päivät, mutta sen sijaan oli maajäätikölle nousu Umivik vuonon rannalta vähän helpompaa. Sangen suuren työn takana se oli sittenkin ja paljon vaarallisia halkeamia oli kierrettävä tai niiden yli kuljettava.
Ilman lämpöisyyden vuoksi kuljettiin alussa yöllä. Mutta sitten yöt muuttuivat kovin kylmiksi — kesä teki jo loppuaan, ja toisina öinä oli -50° pakkasta — ja reet luistivat kuivan lumen pinnalla niin huonosti, että kuljettiin päivällä. Suunta oli ensin luoteinen, sillä Nansen aikoi saavuttaa Kristianshaabin siirtokunnan, joka on lähellä Disko-saarta ja Jakobshavnia, mutta kun kahtenatoista päivänä oli halkeamien, lumimyrskyjen ja sateitten vuoksi päästy vasta muutama kymmen kilometriä eteenpäin, muutettiinkin suunta etelämmäksi, kohti Godthaabia. Nansen toivoi siten saavuttavansa länsirannan, ennenkuin viimeinen laiva ennättäisi lähteä Eurooppaan. Vähitellen jäätikön pinta parani, kuta korkeammalle noustiin, halkeamat katosivat, viimeisetkin nunatakit vaipuivat näköpiirin alle ja rannaton aaltoileva lumikenttä oli edessä. Mutta tämä lumilakeus kohosi kohoamistaan, kuten ilmapuntari ja punnituskone osoittivat, kunnes retkikunta oli 2,700 metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä korkeudelta lumikentän pinta taas alkoi aleta, ensin hyvin verkkaan, sitten reunoja kohti nopeammin. Kelit, jotka jääkilven keskiosissa pehmeän lumen ja ankaran pakkasen vuoksi olivat huonot, paranivat länsirinteellä ja pitkiä matkoja retkikunta saattoi kulkea purjein kovan hangen pintaa. Jääkilven länsireuna oli täynnään suunnattomia halkeamia ja alas laskeminen oli ylen vaarallista ja aikaa vaativaa. 40 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen oli kuitenkin tuo 560 km pitkä matka maajäätikön poikki kuljettu ja saavuttiin Ameralik vuonon rannalle. Siellä rakennettiin kiireesti vene kepeistä ja öljykankaasta, ja sillä kuljettiin Godthaabiin. Viimeinen laiva oli kuitenkin ennättänyt jo lähteä ja retkikunnan täytyi viettää talvi Grönlannissa. Tämän talven kuluessa Nansen perehtyi eskimoitten elämänlaatuun ja se oppi oli hänen pelastuksensa myöhemmin, »Framin» suurella napamatkalla.
Vaikka Nansen olikin kulkenut vain Etelä-Grönlannin poikki, osoitti hänen matkansa kuitenkin epäämättömästi, ettei sisämaa voinut olla sulaa, kuten Nordenskiöld oli otaksunut, vaan vielä monta vertaa, vahvemmalti jään peitossa kuin reunat. Ja samaan kokemukseen ovat tulleet kaikki muutkin, jotka myöhemmin ovat Grönlannin maajäätikölle nousseet. Nansenin jälkeen teki ennen muita Peary moisia, vielä paljon pidempiäkin matkoja, vieläpä aivan Grönlannin pohjoisimmissa osissa, ja hänen havaintonsa täydelleen vahvistivat Nansenin huomiot.
Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.
Huippuvuorien itäpuolinen meri yleensä on jäitä täynnään, mutta norjalaiset valaanpyytäjät ovat kuitenkin usein tavanneet verraten aukeatakin vettä. Petermann piti tätä seikkaa uutena todistuksena siitä, että napameri perältäkin on sula, ja hänen kehoituksestaan kaksi itävaltalaista upseeria, Karl Weyprecht ja Julius Payer, jälkimmäinen meille jo tunnettu Itä-Grönlannin tutkijana, v. 1871 teki sille suunnalle lyhyen tiedusteluretken norjalaisella laivalla, tavatenkin todella laajalti sulaa merta. Tämä partioretki suuresti vahvisti sitä luuloa, että Golf-virta todella pitää Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välillä merta sulana niin kauas pohjoista kohden, että sillä suunnalla muka on vapaa reitti pohjoisnavalle. Petermann tulisella innolla kehoitti tätä tietä yrittämään ja kaksi ylimystä, kreivit Wilczek ja Zichy, hankkivat itävaltalaisen retkikunnan varustamiseksi varoja. Payer ja Weyprecht saivat tämän oivallisesti varustetun retkikunnan johdettavakseen. Sen tehtävänä oli Novaja Zemljan länsipuolitse pyrkiä pohjoisnavalle ja sitten palata, mikäli mahdollista, Beringin salmen kautta, toisin sanoen kulkea koillisväyläkin yhden tien. Retkikuntaa varten rakennettiin varta vasten uusi laiva, »Tegetthoff», ja jo v. 1872 se saattoi Bremerhavenista lähteä matkaan.
Heinäkuun puolivälissä »Tegetthoff» sitten lähti edelleen Tromsasta ja saapui Novaja Zemljan luoteisrannalle tavaten siellä kreivi Wilczekin, joka oli norjalaisella pyyntialuksella tullut lisävarastoja tuomaan.
Kesä 1872 oli kuitenkin sangen epäsuotuisa, meri oli täynnään jäitä, jotka ilman varmaa suuntaa tuulen keralla ajelivat minne milloinkin, ja nämä jäät heti kreivi Wilczekin takaisin lähdettyä ympäröivät pohjoista kohti pyrkivän »Tegetthoffin», eivätkä sitä sen koommin irti laskeneet.