Kohtalokas päivä.
»Se oli kohtalokas päivä alusta loppuun», kirjoittaa Payer. »Tuskin olimme saaneet laivan jäälauttaan kiinnitetyksi, ennenkuin joka puolelta alkoi tunkeutua jäitä päällemme, saartaen meidät täydelleen Epätoivo olisi varmaan vallannut meidät, jos tänä iltana olisimme tienneet, että tästä hetkestä alkaen olimme tuomitut tahdottomina seuraamaan jään oikkuja, ettei laiva koskaan enää pääsisi päämääräänsä pyrkimään, että kaikki ne toiveet, joilla ystävämme vain pari tuntia takaperin olivat nähneet 'Tegetthoffin' höyryn voimalla pyrkivän pohjoista kohti, jo nyt olivat kokonaan tuhotut ja että samalla kaikki suuret toiveemme olivat rauenneet — ettemme enää olleet tutkimusretkeilijöitä, vaan vasten tahtoamme jäälauttain matkustajia. Mutta tässä tilassa me toivoimme päivästä päivään, vuodesta vuoteen, että vapautuksen hetki vihdoinkin tulisi. Ensin odotimme sitä tuntikaupalla, sitten päivä- ja viikkokaupalla, sitten vuodenaikain mukana tuulien kääntyessä ja vihdoin uudenvuodenlahjana. Mutta tämä hetki ei lyönyt milloinkaan.»
Retkikunnalle alkoi todella ylen ikävä aika. Ajojäiden mukana laiva kulki milloin yhtäänne, milloin toisaanne, sen mukaan mistä milloinkin tuuli puhalsi. Viikosta viikkoon Novaja Zemljan korkea kolkko ranta alenemistaan aleni, kunnes se vihdoin kokonaan katosi näkyvistä ja jääerämaa joka puolella ympäröi laivaa.
Kammon talvi.
Vuoden 1872 syksy oli tavattoman kylmä ja laivaa ympäröivät ajojäät jäätyivät pian yhteen. Ei ollut ajattelemistakaan, että sahaamalla enää olisi päästy vapaiksi, sen enempää kuin räjähdysaineillakaan. Lokakuun 13:ntena tämä hyinen ympäristö kuitenkin taas havahtui turtumuksestaan ja alkoivat kamalat jään puserrukset, jotka uhkasivat tuhota laivan ja joita kesti kaiken talvea. »Lokakuun 13:ntena jää halkesi aivan laivamme alta… jouduimme saarroksiin… Jäälauttamme ruhjoutui ja sinne ja tänne pusertuen jäälohkareet piiloutuivat röykkiöiksi, jotka kohosivat monta syltä laivaamme korkeammiksi ja painoivat jykeviä tammikaaria laitoihin. Laivan alle tunkeutunut jää alkoi sitä kohottaa ja valmistauduimme hylkäämään sen, jos se, kuten näytti varmalta, ruhjoutuisi… 'Tegetthoff' kallistui ja valtavat jääröykkiöt uhkasivat vyöryä sen päälle, mutta sitten puserrus kuitenkin laukesi.»
Lukemattomat kerrat huudettiin miehet kannella olemaan valmiit lähtemään laivasta, jos se uppoisi — lähtemään synkkään napayöhön tietämättä minne! Laiva ei kuitenkaan uponnut, vaan puserrukset kohottivat sitä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Onneksi ei sattunut semmoisia lumimyrskyjä, kuin Payer oli Grönlannissa kokenut.
»Tegetthoff» varustettiin talvikuntoon, mutta samalla rakennettiin jäälle maja, johon vietiin kivihiiliä ja muita tarpeita siltä varalta, että täytyisi hylätä laiva. Tämän jälkeen ryhdyttiin tieteellisiin töihin, voimisteltiin, tehtiin lyhyitä retkiä ja silloin tällöin ammuttiin jääkarhuja, joita tuli laivalle utelemaan.
Näin kului talvi ja kun palaava aurinko loi riutuneeseen miehistöön ensimmäiset säteet, tuntui kaikista tietämättömin mies lausuvan julki kaikkein oppineimpainkin sisimmät tunteet, kun hän sanoi: »Siunattu auringonvalo!»
Auringon mukana alkoi tulla jääkarhuja niin suurella joukolla, että retkikunta niistä sai tuntuvan lisän ruokavaroihinsa. Mutta ne olivat niin vihaisia, että niitä vastaan täytyi olla alati varuillaan.
Helmikuusta alkaen laiva ajautui ensin luodetta ja sitten pohjoista kohti, saavuttaen itäisimmän kohtansa, 71° it. pituutta, leveydellä 79°. Kesällä se hitaasti kulki länttä kohti aina pituudelle 59°05'. Laivan suuntia hallitsivat lounaistuulet ja pohjoisessa olevan, silloin vielä tuntemattoman maan vastavaikutus.