Payer luuli Frans Josefin maata alaltaan yhtä suureksi kuin Huippuvuoret ovat. Hän päätti, että se oli saaristo, johon kuului pari kolme suurempaa ja hyvin monta pientä maata. Erään suuremmista maista, hän nimitti Wilczekin maaksi, toisen Zichyn maaksi. Payerin isot maat ovat kuitenkin myöhemmin tarkemmin tutkittaissa hajaantuneet moneksi pienemmäksi, ja moni maa, jonka hän pohjoiskulmilla karttaansa piirsi, olikin sitten Nansenin havaintojen mukaan olematon. Syynä näihin erehdyksiin epäilemättä olivat saariston suuret maajäätiköt ja ehkä toiselta puolen merijäidenkin korkeat röykkiöt, jotka jonkun matkan päästä nähtyinä saattoivat näyttää etäisiltä vuoristoilta. Vuoriensa ja maajäätiköittensä puolesta tämä saaristo suuresti muistutti Huippuvuoria, mutta se oli paljon köyhempää kasvullisuudesta kuin mainittu saaristo, Grönlanti tai Novaja Zemlja.
Kului sitten monta vuotta, ennenkuin Frans Josefin maa sai uusia vieraita. V. 1880 Leigh Smith, varakas englantilainen, huvilaivallaan »Eiralla» tutki saariston etelärannikon. Sillä kohdalla, mihin »Tegetthoff» oli jätetty, aaltoili nyt sula meri. V. 1881 Smith teki uuden matkan, mutta menetti laivansa, joka jäissä sai vuodon. Vaikka »Eira» upposi parin tunnin kuluttua siitä, kuin vuoto huomattiin, sai Leigh Smith siitä kuitenkin sen verran pelastettua, että hän saattoi viettää saaristossa talven ja seuraavana kesänä veneillä kulkea jäiden ja meren poikki Novaja Zemljahan, jossa hollantilainen tieteellinen retkikunta otti haaksirikkoiset laivaansa. Smith retkellään huomasi, että Frans Josefin saariston kasvisto ja eläimistö sentään olivatkin paljon runsaammat kuin Payerin kertomuksesta saattoi luulla.
Eteenpäin koillisväylällä.
Kara-meri.
Hollantilaiset ja englantilaiset purjehtijat, jotka kuudennella- ja seitsemännellätoista vuosisadalla yrittivät purjehtia Aasian pohjoispuolitse Intiaan, eivät ponnistuksistaan huolimatta ainoakaan päässeet Kara-merta kauemmaksi, ja siitä pitäen tätä merta pidettiin oikeana »jääkellarina», jossa ei milloinkaan tavattaisi sulaa vettä. Aina viime vuosisadan keskivaiheille saakka ja siitä ohikin tämä käsitys piti sitkeästi puoliaan, mutta lopulta oli senkin väistyminen, ainakin sitä oli melkoisesti muodostettava.
1860-luvun lopulla alkoivat norjalaiset valaanpyytäjät käydä Novaja Zemljan itäpuolisissa vesissä, ja he huomasivat Kara-meren mitä antavimmaksi pyyntialueeksi ja eräinä aikoina vuodesta jäistä sangen vapaaksi. Elling Carlsen, Huippuvuorien ensimmäinen ympäripurjehtija, ja skotlantilainen Palliser tapasivat Kara-meren niin vapaana jäästä, että he v. 1869 vaivatta pääsivät risteilemään sen poikki Samojedi-niemimaalle saakka, ja vielä samana kesänä norjalainen E.H. Johansen kulki kahdesti tämän meren poikki idästä länteen ja kahdesti pohjois-eteläsuuntaan. V. 1870 Johansen purjehti Novaja Zemljan ympäri, kuten ennen mainitsimme, ja seuraavana vuonna suuri joukko norjalaisia pyyntimiehiä teki kokonaista kuusikymmentä onnistunutta pyyntiretkeä Novaja Zemljan vesille, jota vastoin kahtena sitä seuraavana vuonna jääolot olivat niin vaikeat, että useimmat pyyntiretket epäonnistuivat ja itävaltalainen naparetkikuntakin avuttomana ajeli jäitten keralla Frans Josefin maahan.
Parempi tutustuminen Kara-mereen herätti uudelleen vireille tuon vanhan
aatteen, että sen kautta ehkä perältäkin oli mahdollista ainakin päästä
Siperian suuriin jokiin kauppalasteja viemään, vaikkei koillisväylä
Olisikaan mahdollinen.
Ajatus näyttää heränneen monellakin taholla, mutta englantilainen merikapteeni J. Wiggins oli ensimmäinen, joka lähti meritse viemään Siperiaan lastia. Lähtien matkaan kesällä 1874 hän pääsi vastuksia kohtaamatta oikopäätä Obin suistamoon ja alkoi sitten tehdä tällä välillä kauppamatkoja.
Nordenskiöldin matka Jenisseille.
A.E. Nordenskiöld oli ajatellut samaa asiaa ja purjehti seuraavana vuonna vielä edemmäksi, Jenissein suulle saakka. Tukkukauppias Oscar Dicksonin avulla hän vuokrasi »Pröven» nimisen norjalaisen jahdin, joka oli erikoisesti rakennettu jäämeren, matkoja varten, ja palkkasi siihen norjalaisen valaanpyyntimiehistön. Tieteellisinä apulaisina seurasivat retkelle botanistit t:ri F. Kjellman, joka oli ollut mukana Huippuvuorillakin, ja dosentti N. Lundström ynnä eläintieteilijät t:ri FL Théel ja ylioppilas Anton Stuxberg.